Uskonto ja uskovaisten ihmisten elämänkatsomus ovat jatkuvan arvostelun kohteina. Tätä mieltä kertoi olevansa erään toisen kristillisen kirkon piispa, jonka puhetta minulla oli mahdollisuus kuunnella jokin aika sitten.

Piispan mukaan uskonnosta on tehty mediassa ja muussa julkisessa keskustelussa niin suuri mörkö, että varsinkin nuoret haluavat kiertää sen mahdollisimman kaukaa. Nuorten keskuudessa, piispa sanoi, juuri mitään ei pidetä yhtä epäilyttävänä kuin uskonnollisia ihmisiä. Argumentoipa julkisesti uskovainen ihminen näkemyksensä kuinka hyvin tahansa, hänen kommenttinsa sivutetaan, koska niitä pidetään ”vakaumuksellisesti värittyneinä”.

Nuoret eivät tietenkään omaksu uskontoja kavahtavia ajatuksiaan tyhjästä. Piispan selityksen mukaan niihin tartutaan, koska vaihtoehtoja ei oikein ole. Itse olisin taipuvainen ajattelemaan samoin. Niin pitkään kuin uskonnollisesti vakaumukselliset ihmiset suostuvat rooliinsa nykypäivän spitaalisina, heitä myös kohdellaan sellaisina.

Piispan mielestä paras lääke tähän uskovaisten osaksensa hyväksymän sairauden nujertamiseen on rohkeus. Älkää olko pelkureita, olkaa rohkeita, hän kannusta uskonveljiään ja -sisariaan. Käytännössä piispa kehotti heitä kaivamaan oman uskonsa piilosta vakan alta ja antamalla sen näkyä. On uskovaisten itsensä tehtävä pyyhkiä kasvoiltaan heitä varjostava ”hihhulin” leima.

Aika hyvä ohje.

Mitähän käytännössä tapahtuisi, jos yhä useampi uskovainen todella lakkaisi välttelemästä uskostaan puhumista? Mitä jos me uskovaiset (uskonnosta riippumatta) emme harjoittaisi itsesensuuria tilanteissa, joissa oma vakaumuksemme saattaa nousta esille?

Olisipa mahtavaa, jos uskaltaisin kokeilla. Ja jos moni muukin uskaltaisi. Se voisi saada aikaan suuren muutoksen.

Ymmärrän toki hyvin, miksi esimerkiksi luterilaisilla on suuri houkutus pitää suunsa supussa uskonasioistaan. En minäkään jaksaisi sitä, että joutuisi aloittamaan suunnilleen jokaisen keskustelun selvityksellä siitä, kuinka Päivi Räsäsen mielipiteet eivät edusta koko totuutta luterilaisten mielipiteistä.

Samahan se on meillä mormoneilla: Itse ainakin saatan jättää joitain puheenvuoroja käyttämättä, koska en yksinkertaisesti jaksa kysymysvyöryä, joka uskonnollisen vakaumukseni esille tuleminen nostaa. Olisipa mahtavaa voida ottaa osaa keskusteluun mormonina ilman, että kanssakeskustelijoiden seuraavat kommentit liittyisivät automaattisesti moniavioisuuteen tai naispappeuteen.

Toisaalta, eivät kai kysymykset Päivi Räsäsestä (luterilaisten kohdalla) tai moniavioisuudesta (mormonien kohdalla) lopu koskaan, jos niihin ei koskaan vastata. Ehkä uskovaisten pitäisi ottaa oppia netissä vihapuheen kohteeksi joutuneilta ja toimia, kuten heitä kehotetaan toimimaan. Pitäisi jaksaa pitää keskustelu asiallisena ja oikoa vääriä käsityksiä yhä uudestaan, koskaan kiihtymättä.

Lienee syytä pitää mielessä myös se, mikä ero on keskustelulla ja väittelyllä. Jos keskustelun lomassa mainitsen jonkin mielipiteistäni pohjaavan kristilliseen vakaumukseeni, en tee sitä esitelläkseni eettistä paremmuuttani saati käännyttääkseni keskustelukumppanini. Mainitsen siitä puhtaasti osana argumentointiani. Kuten sanottua, väittelyt ovat asia erikseen, mutta henkilökohtaisesti en lähtisi sotkemaan uskontoja niihin. Vai milloin muka uskonnolliset väittelyt ovat johtaneet johonkin hyvään?

 

Artikkelin on kirjoittanut Suvi Peltola.

Kirjoittaja on ammatiltaan toimittaja. Hänet kastettiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi vuonna 2009.
(Visited 125 times, 1 visits today)