Näillä verkkosivuilla kerrotaan paljon siitä, mihin me mormonit uskomme, mitä eri johtajamme ovat sanoneet uskonnostamme ja mitä pyhissä kirjoituksissamme opetetaan. Huomattavasti harvemmin kukaan kertoo, miltä mormonina eläminen tuntuu; vaikka juuri tunteethan meitä ihmisiä kiinnostavat!

Luemme innolla suosioon pompahtaneen laulajan muisteluja hänen köyhän lapsuutensa tunnelmista tai tarinaa siitä, kuinka urheilusankari herkistyy kyyneliin asti hänen omissa häissään. Siksi uskallan kuvitella, että myös seuraavilta riveiltä löytyvät tunteenpurkaukset saattavat kiinnostaa jotakuta.

Lienee sanomattakin selvää, että jokaisesta mormonista mormonina oleminen tuntuu erilaiselta.  En siis voi puhua kuin omasta puolestani. En sitä paitsi voi mennä vannomaan edes sitä, että kaikki alle listaamani tunteet liittyvät siihen, että olen mormoni. Saattaa hyvin olla, että osa tunteistani perustuu paljolti esimerkiksi ammattini kautta saamiini kokemuksiin.

 

Voimaa pohjavirrasta

Yhtä kaikki, aloitan mainitsemalla tunteen, joka on muodostunut ikään kuin tunteideni pohjavirraksi sen jälkeen, kun liityin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon. Tunteita voi ajatella ikään kuin jokena, jota pitkin tajuntaamme ja siitä pois virtaa muun muassa iloa, surua, ärtymystä, ihastusta ja pettymystä. Näin tapahtuu myös minun kohdallani.

Mormonien opetuksiin tutustumisen jälkeen ja sen jälkeen, kun olen todella kyennyt uskomaan kyseisiin opetuksiin, olen havainnut, että tunnejokeeni on muodostunut eräänlainen jatkuvasti läsnä oleva virtaus. Tämä pohjavirtaus ei pidä sisällään riemun ja suuttumuksen kaltaisia ohikiitäviä tunteita vaan tunteen siitä, että kaikki vääryydet tullaan joskus korjaamaan. Siihen liittyy myös tunne siitä, että on olemassa joku, jolle kelpaa juuri niin piinallisen viallisena, kuin tällä hetkellä koen olevani.

Lyhyesti voisi kai sanoa, että tunteideni pohjavirran ansiosta jaksan uskoa huomiseen.

Arjen raadollisuus

Toinen tunne, joka liittyy elämääni mormonina, on huomattavasti edellistä raadollisempi. Kyse on ristiriidasta, jota tunnen usein etenkin kotikaupungissani, josta ei juuri muita mormoneita löydy.  Toisaalta nimittäin haluaisin tuoda uskonkäsityksiäni enemmän esille, mutta käytännössä en useinkaan toimi on. Tuntuu yksinkertaisesti helpommalta pitää suunsa supussa ja seurata vierestä eikä kommentoida oman vakaumuksen mukaista mielipidettään.

Jos tämä tunne pitäisi tiivistää yhteen lauseeseen, kuvailisin sitä pelonsekaiseksi saamattomuudeksi.

Eroon toisten arvostelusta

Viimeiseksi haluan tuoda esille tunteen, johon sekoittuu hämmästystä ja oivaltamisen iloa. Ja lähimmäisenrakkautta. Parhaassa tapauksessa tämä tunne yllättää silloin, kun olen sanomassa jollekulle jotakin ikävää tai arvostelemassa toista hänen selkänsä takana. Ikävä kyllä tunne tahtoo iskeä tajuntaani usein vasta siinä vaiheessa, kun olen jo ehtinyt sanoa sanottavani.

Tämä tunne perustuu siihen, että uskon kaikkien tähän maailmaan syntyneiden ihmisten olevan Taivaan Isän lapsia. Eikä mitä tahansa lapsia, vaan hänen rakkaita lapsiaan. Heitä – tai paremmin sanottuna meitä – jokaista rakastetaan niin paljon, että se ylittää käsityskykyni. Kun tämän muistaa, ei voi kuin hämmästellä.

Oivaltamisen ilo taas seuraa siitä, kun muistan jokaisen ihmisen käyvän henkilökohtaisia kamppailujaan joko konkreettisia tai mielensä sisäisiä vastuksia vastaan. Aivan lähimpiä ihmisiäni lukuun ottamatta en voi tuntea ketään niin hyvin, että voisin tietää, mitä hänen näennäisesti leveän hymynsä taakse kätkeytyy. Ei välttämättä mitään tai sitten lukuisia erittäin kipeitä muistoja. Tämän oivaltaminen laittaa miettimään kahdesti, miten muiden kanssa toimii. Toisaalta se auttaa olemaan armollisempi sekä itselleen että muille.

 

Artikkelin on kirjoittanut Suvi Peltola.

Kirjoittaja on ammatiltaan toimittaja. Hänet kastettiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi vuonna 2009.

 

(Visited 128 times, 1 visits today)