Muistan yhä elävästi, miltä tuntui olla ensimmäistä kertaa mormonien kappelissa ja osallistua heidän jumalanpalvelukseensa eli sakramenttikokoukseen. Oudointa oli rukoileminen.

Jokaisen yhteisrukouksen aikana koko satapäinen kirkkokansa laittoi silmänsä kiinni, myös pikkulapset. Rukouksen loppuun he kajauttivat yhteen ääneen aamenen.

Hämärää hommaa, ajattelin silloin.

Noin vuosi ensimmäisen mormonijumalanpalvelukseni jälkeen olin oppinut talon tavoille. Syvennyin rukouksiin silmät suljettuina ja lausuin loppuaamenen muiden mukana kohtuullisen luontevasti. Olin saanut opetusta lähetyssaarnaajilta, minkä lisäksi olin tutkinut kirkon oppeja itsenäisesti. Koin olevani valmis liittymään jäseneksi Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkkoon.

Niin teinkin, mutta aivan kaikkeen siitä seuraavaan en kuitenkaan osannut varautua.

1. Apua, lähetyssaarnaajani lähtee!

Heti kasteeni jälkeen eteeni pudotettiin uutispommi: Minua kuukausikaupalla opettanut, henkilökohtaisen mentorin asemaan noussut lähetyssaarnaaja siirtyisi jatkamaan lähetystyötään toiselle paikkakunnalle. Apua!

Olin kauhuissani, koska hänestä oli toden totta tullut minun lähetyssaarnaajani. Saatoin kääntyä hänen puoleensa minkä tahansa kirkkoon liittyvän kysymykseni kanssa ja hänen esittelemänään oli myös luontevaa tutustua muihin mormoneihin.

Näin jälkikäteen katsottuna kyseisen lähetyssaarnaajan lähteminen oli pelkästään hyvä asia. Oma uskoni kasvoi kohisten, kun huomasin pärjääväni ilman henkilökohtaista tsempparia. Vähintään yhtä tärkeää oli tajuta, että lähetyssaarnaajan tehtävänä on vain raottaa ovea mormonien maailmaan, ei työntää ketään väkisin sisään.

2. Hurraa, kaikki eivät ole täydellisiä!

Kirkon opetuksia tutkiessani luonani vieraili lähetyssaarnaajien lisäksi paikallisen seurakunnan jäseniä. Näin kirkon jäseniä myös sunnuntaisin sakramenttikokouksessa sekä osallistuessani nuorten aikuisten toimintoihin. Kaikki tapaamani mormonit olivat mukavia, siististi puettuja ja ystävällisiä. Melkein liian hyviä ollakseen totta.

Sittemmin olen saanut tutustua syvemmin moniin noista silloin niin täydellisiltä vaikuttaneista mormoneista. Muutamista on tullut todella hyviä ystäviäni. He ovat yhä mukavia, ystävällisiä ja pukeutuvat hyvin, mutta heistä löytyy myös inhimillisyyttä.

On ollut helpottavaa huomata, että aivan kuten kaikki muut, mormonitkin suuttuvat, kärsivät rahapulasta, sairastavat masennusta ja kinaavat lastensa kanssa siitä, kuinka pitkään älypuhelimella on sopivaa viettää aikaa.

3. Höh, en mennytkään naimisiin!

Ennen kuin tutustuin mormonikirkkoon, en juuri haaveillut avioliitosta. Mormonien käsitys avioliitosta sai kuitenkin mieleni muuttumaan: Jos perhesuhteet todella voivat kestää yli kuoleman, halusin ehdottomasti päästä osalliseksi sellaisesta perheestä.

Tuo sama halu on minulla edelleen. Se on pysynyt muuttumattomana, avain samoin kuin elämäntilanteeni. Toisinaan se ottaa päähän enemmän, toisinaan vähemmän, mutta pidän edelleen mormonien perhekeskeisyyttä pelkästään hyvänä asiana.

Kuten kirkon naisten järjestön Apuyhdistyksen johtokuntaan aikanaan kuulunut Barbara Thompson on sanonut: ”Voin olla aivan yhtä naimaton ja aivan yhtä lapseton kirkon ulkopuolella. Mutta kun kirkko ja Jeesuksen Kristuksen evankeliumi olivat elämässäni, koin onnea ja tiesin, että olin polulla, jota Vapahtaja halusi minun kulkevan.” (Puheesta ”Varokaa kuilua”, Liahona 11/2009)

 

Artikkelin on kirjoittanut Suvi Peltola.

Kirjoittaja on ammatiltaan toimittaja. Hänet kastettiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi vuonna 2009.
(Visited 95 times, 1 visits today)