”Seurakunnat pystyttävät pyhän merkityksen perhe-elämän tärkeiden virstanpylväiden päälle: syntymä, lasten kasvatus ja avioliitto.” – W. Bradford Wilcox [1]

Kaikkine edistyksineen ja mahdollisuuksineenkin nykymaailmalla on vaikeuksia nähdä itseään kauemmas. Joka ajanjakso on taistellut omia sokeuksiaan vastaan. Esimerkiksi muinaisessa Roomassa ‘ihmisjakson’ mitattiin olevan sata vuotta. Sen ajanjakson keskellä ihmiset pystyivät muistelemaan kaksi sukupolvea taaksepäin ja hoitamaan kahta sukupolvea eteenpäin. Ja sitten, niin kuin oli tapana, se vaikutusjakso päättyi ja uusi vuosisata uusine ihmisineen ja uusine huolineen aloitti itsensä. [2] Mutta kestävämmät yhteisöt tarvitsevat laajemman näkökannan.

Nykyhetken vetovoima on vahva, mutta niin ovat myös menneisyyden ja tulevaisuuden nykäisyt. Perhe ja usko – meidän kaksi siltaamme tästä hetkestä pitemmälle – venyvät kauas yli sadan vuoden kumpaankin suuntaan ja laajentavat elämämme tarkoitusta ja merkitystä.

People 126Kukaan meistä ei ole syntynyt yksin. Me tulemme tähän maailmaan jo olemassaolevien yhteyksien, suhteiden ja velvollisuuksien verkkoon. Nämä perhesuhteet muokkaavat maailmankuvaamme, istuttavat arvomme ja muodostavat identiteettimme. Ja kaikenlaiset perheet kukoistavat liittyessään uskovien yhteisöön. Siitä on etuja molemmin puolin: kirkot vahvistavat perheitä ja perheet vahvistavat kirkkoja. Yhdessä työskennellen perhe ja usko vahvistavat oikean ja väärän normeja, opettavat meitä rakastamaan lähimmäisiämme ja tarjoavat perustuen, jonka avulla lapset ja vanhemmat navigoivat maailman haasteet.

Toisin sanoen perhe ja usko pitävät huolen siitä, ettemme ole yksin. Ne laajentavat vastuupiiriämme itsemme ulkopuolelle ja auttavat meitä saamaan ystäviä vieraista. Sitten perheet siirtävät tämän hengellisen ja yhteisöllisen pääoman sukupolvelta toiselle.

Jäsentäen laajan yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kirjailija Mary Eberstadt osoittaa, miten läheisesti nämä voimat liittyvät toisiinsa. “Perhe ja usko ovat yhteiskunnan näkymätön kaksoiskierre”, hän kirjoittaa. “Kaksi spiraalia, jotka yhteen liitettynä voivat tehokkaasti lisääntyä mutta joiden voima ja vauhti riippuu toisistaan.” [3]

Tämä yhteistyö näkyy kirkossa sunnuntai-iltapäivinä. Eberstadt viittaa laajaan sosiaaliseen yhteisymmärrykseen, että osallistuminen sellaisiin perheen perinteisiin kuten “naimisiinmeno ja lasten hankkiminen johtaa kirkossa käynnin ja muiden uskonnollisten menojen lisääntymiseen”. [4] Toinen seikka on lasten vaikutus vanhempien uskonnolliseen elämään. Sosiologi W. Bradford Wilcox ilmaisee sen yksinkertaisesti näin: “Lapset johdattavat vanhemmat kirkkoon.” [5] Se on tavallinen tarina: lapset kasvavat kirkossa, lähtevät kotoa opiskelemaan ja ajautuvat pois uskostaan vain palatakseen takaisin, kun he menevät naimisiin ja saavat lapsia. Mikä selittää tämän ilmiön? Ne päätökset, jotka teemme syvimmistä uskomuksistamme ja läheisimmistä ihmissuhteista, eivät ole koskaan yksinkertaisia. Mutta Wilcox lisää tärkeän näkökohdan: “Lapsen saaminen voi herättää rakkauden käyttämättömät varastot, tuonpuoleisen tunnistamisen ja hyvästä elämästä huolehtimisen.” [6] Näillä asioilla on merkitystä, koska perhe ja uskonto ovat ihmiskunnan perustavinta laatua olevia yhteisöjä. Yhdessä ne yhdistävät yhteiskunnan, erikseen ne heikentävät sen.

Suvun ja kirkon, kirkon ja suvun välinen pyhä yhteys sitoo meidät menneeseen, nykyisyyteen ja tulevaan. Tällainen jatkuvuus auttaa meitä löytämään paikkamme tässä laajassa maailmassa. Me löydämme, keitä olemme. Runoilija Wendell Berry ilmaisee nämä pyrkimykset: “Kahden rakastavaisen yhdistyminen liittää heidät toisiinsa, esivanhempiinsa, jälkeläisiinsä, yhteiskuntaan, taivaaseen ja maahan. Se on perustavaa laatua oleva yhteys, jota ilman mikään ei kestäisi.” [7]

Perheen ja uskon onnistuminen nousee ja laskee niin kuin ne ovat tehneet kautta kaiken historian. Mutta kokemus osoittaa, että ne tekevät niin käsi kädessä. Kun yksi nousee tai laskee, niin tekee myös toinen. Historian kaari ei ole ennalta määrätty: se on valittu. Ja noilla valinnoilla on pitkä elinkaari – paljon pitempi kuin mitä mahtuu sataan vuoteen.

[1] W. Bradford Wilcox, “As the Family Goes,” First Things, toukokuu 2007.

[2] See Remi Brague, “The Impossibility of Secular Society,” First Things, lokakuu 2013.

[3] Mary Eberstadt, How the West Really Lost God, 2013, 22.

[4] Eberstadt, How the West Really Lost God, 93.

[5] Wilcox, “As the Family Goes.”

[6] Wilcox, “As the Family Goes.”

[7] Wendell Berry, Sex, Economy, Freedom, and Community, 1992.

Tämä kirjoitus henkilökohtaisesta uskosta on kolmas viisiosaisesta sarjasta, joka käsittelee uskonnon arvoa ja joka alun perin julkaistiin MormonNewsroom.org’issa. Artikkelin käänsi Auli Summerhays.

(Visited 33 times, 1 visits today)