Vanhempani ovat vallankumouksellisia.

He elivät tasavertaisina kumppaneina.

Isäni yleensä kokkasi ateriat ja äitini leipoi herkut. Isä hoiti tiskit ja pyykit ja äiti huolehti budjetista. Äiti valvoi yksittäisiä yksityiskohtaisempia siivoustehtäviä ja isä järjesti laajemmat kodin puhdistusoperaatiot. Äiti oli sairaanhoitaja ja kotitehtävien neuvonantaja. Isä kokosi perheen yhteen perheiltoihin, rukouksiin ja pyhien kirjoitusten tutkimishetkiin sekä sunnuntaiaamuisin ovesta ulos ja kirkkoon.

Molemmat heistä jakoivat kotiaskareita niille, jotka sattuivat juuri silloin lähimpänä olemaan – jopa vieraille. Tytöt veivät roskat ulos ja leikkasivat nurmikon. Pojat viikkasivat puhtaat pyykit ja valmistivat aterioita. Ja kaikki kitkivät rikkaruohoja puutarhasta… yhdessä, seitsemältä lauantaiaamuisin.

Ja isäni lempipuuha naapureille leivän leipomisen lisäksi? Ruokaostosten tekeminen! Tuo mies tietää koko maakunnan halvimman maissitarjouksen – ja todennäköisesti naapurimaakunnankin.

Kaikella tämänkaltaisella mielipuolisuudella on tapana jättää jälkensä ihmiseen. Minulle kehittyi kahjoja odotuksia tulevan puolisoni suhteen.

Täsmäävätkö taustat koskaan avioliitossa?

Kun tapasin mieheni ensimmäisen kerran, oletin Anthonyn osaavan kokata. Ja hän osaa kokata – mikropizzaa ja pihviä (ei kuitenkaan samalle aterialle). Anthonyn jääkaapin varustukseen kuului ketsuppia, pihvikastiketta ja maitoa. (Mitään muuta siellä ei sitten ollutkaan.)

Tein virheellisen olettamuksen, että hän haluaisi, hauskana perheaktiviteettina, lähteä ruokaostoksille.

Muistan hänen äitinsä reaktion, kun he olivat ensimmäistä kertaa meillä kylässä ja Anthony tyhjensi pöydän ja alkoi pesemään tiskejä, kun me muut söimme ateriamme loppuun. (On omat etunsa olla joukon hitain syöjä.) Hänen ei ollut koskaan aiemmin tarvinnut tyhjentää pöytää, kunnes hän söi vanhempieni luona.

Valmistaessaan kerran ateriaa äitini ojensi ruokailuvälineet Anthonylle ja pyysi häntä kattamaan pöydän. Hän teki sen. Ruokarukouksen jälkeen, kun äitini aikoi alkaa syömään, hän huudahti: ”Kuka kattoi pöydän näin?”

Anthony, vähän varovaisesti, vastasi tehneensä sen. Hän ei ollut koskaan aiemmin kattanut pöytää, joten hän ei tiennyt, mihin mikin tarkalleen ottaen kuului. Äiti pahoitteli, että oli kuulostanut niin yllättyneeltä, näytti hänelle, mihin haarukka kuuluu, ja alkoi syömään.

Äiti ja isäkin olivat kasvaneet erilaisten kasvatustapojen piirissä. He päättivät, mikä toimi heillä ja ajan kuluessa sovelsivat niitä tarpeen mukaan sopimaan kahdeksan lapsensa persoonallisuuksiin. Heidän filosofiansa oli ”pidämme yhtä”.

Vanhempien ykseys päihittää lojaaliuden lapselle

Vanhempieni vuoksi otin keskinäisen yhteistyön itsestäänselvyytenä.

He istuivat aina vierekkäin. Pöydässä. Autossa. Kirkossa. He edelleenkin tekevät niin. Ja nyt kun heillä on laiskanlinnat, he pitävät toisiaan kädestä niiden välisen tilan ylitse.

Kun isäni tuli töistä kotiin, hän ei tavallisten isien tapaan suoraan istunut sohvalle katsomaan televisiota. Sen sijaan hän aina etsi äidin ja antoi hänelle tiukan rutistuksen ja mojovan suukon. Sitten hän pisti meidät ruotuun laittaen meidät hommiin, kysellen kuluneesta päivästämme ja sovitellen kinastelujamme.

Muistan kerran pyytäneeni isältä lupaa johonkin sitä kuitenkaan saamatta, joten menin äidin luokse toiveissa saada lupa häneltä. Tein niin vain kerran. Vieno iltatuulahdus kantoi hiljaisen äidille esittämäni kysymyksen isäni superkuulolla varustettuihin korviin. Kävi ilmi, ettei meidän kodissamme usutettu vanhempia toisiaan vastaan.

Pian sen jälkeen päivällisellä isä ja äiti tekivät meille hyvin selväksi, että he olivat toistensa parhaat ystävät ja heidän välillään oli särkymätön side. Meidän oli tyytyminen toiseksi parhaaseen sijaan… ja kaikki me lapset olimme tasavertaisesti toiseksi suosituimpia. Kahjoa, tiedän.

Odotin täysin Anthonyn ja minun jakavan samankaltaisen kahjon kasvatusfilosofian. Mutta, kävi ilmi, että Jumalalla oli kahjoille kyvyillemme muita suunnitelmia.

Joten, seurasimme seuraavan vallankumouksellisten sukupolven kasvavan.

Veljeni vaihtavat vaippoja ja huolehtivat yösyötöistä, sillä he rakastavat ja arvostavat vaimojaan. Sisareni kuskaavat lapsiaan vaellusretkille ja kannustavat milloin mitäkin jalkapallojoukkuetta.

Mutta selvästikin he johtavat omaa lempijoukkuettaan yhteistyössä, tehden avioliitostaan ja perhe-elämästään sopusointuista.

Älkää päästäkö irti – puolisonne on kaikki, mitä teillä on

Isän seurusteluneuvoihin kuului: ”Muista, ettei sinun tarvitse ainoastaan rakastaa puolisoasi, sinun tarvitsee myös pitää puolisostasi.”

Äiti ja isä opettivat, että elämämme tärkeimmät ihmissuhteet ovat suhteemme puolisoomme ja lapsiimme.

Tärkein velvollisuutenne lastenkasvatuksessa on rakastaa lapsianne, kuitenkaan unohtamatta, että velvollisuutenne parisuhteessanne ovat itse asiassa etusijalla. Vanhempamme kertoivat meille, että suhteemme puolisoomme oli etusijalla, sillä joku päivä haluaisimme lastemmekin pistävän oman avioliittonsa ja perheensä etusijalle. Jos parisuhteemme kärsisi lasten kasvatuksen aikana, tulisimme olemaan ongelmissa heidän muutettuaan pois kotoa.

Perhe – julistus maailmalle kuvailee tapaa, jolla minut kasvatettiin:

”AVIOMIEHELLÄ JA VAIMOLLA on vakava velvollisuus rakastaa toinen toistaan ja huolehtia toisistaan sekä rakastaa lapsiaan ja huolehtia heistä. ”Lapset ovat Herran lahja” (Ps. 127:3). Vanhemmilla on pyhä velvollisuus kasvattaa lapsensa rakkaudessa ja vanhurskaudessa, huolehtia heidän fyysisistä ja hengellisistä tarpeistaan ja opettaa heitä rakastamaan ja palvelemaan toisiaan, noudattamaan Jumalan käskyjä ja olemaan lainkuuliaisia kansalaisia, missä tahansa he asuvatkin.”

”Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.” (1. Moos. 2:24)

Minulle kaikkein tärkein yksittäinen osanen suhteessani vanhempiini oli heidän suhteensa toisiinsa. He kertoivat minulle rakastavansa toisiaan. He näyttivät minulle rakastavansa toisiaan. Tiesin heidän rakastavan toisiaan.

Vasta hiljattain todella ymmärsin, kuinka vallankumouksellisia vanhempani olivat.

Vielä vuosienkin avioliiton jälkeen parien tulisi pitää yhtä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.

Lapsikeskeinen elämä tarkoittaa toisarvoista avioliittoa

Luin hiljattain tohtoripariskunta Danielle ja Astro Tellerin kirjan ”How American Parenting is Killing the American Marriage” (”Kuinka amerikkalainen lastenkasvatus tappaa amerikkalaisen avioliiton”). He huomauttavat, että jossain kohtaa lastenkasvatus kehittyi uskonnoksi.

”Minkään elämässämme ei sallita olevan tärkeämpää kuin lapsemme emmekä saa koskaan puhua ainuttakaan epälojaalia sanaa suhteestamme jälkikasvuumme.

Lapset tulevat aina ensin. Hyväksymme tämän asetelman nykyään niin refleksinomaisesti, että unohdamme, ettei aina ole ollut näin.”

Nuorena satunnaisena ihmissuhteiden tarkkailijana huomasin äitejä, jotka hukkasivat oman itsensä lapsiensa kasvattamiseen. Ihmettelin, kuinka ihmiset, joiden tiesin olevan rakastuneita, yksinkertaisesti vain lakkasivat puhumasta toisilleen. Tunsin sen kiusallisen hetken, kun puoliso tuli kotiin eikä kukaan huomioinut hänen olemassaoloaan.

Nyt vanhempana satunnaisena ihmissuhteiden tarkkailijana huomaan, ettei mikään muutu hetkessä, vaan ennemminkin sarjassa hetkiä. Hetkistä tulee tapoja, jotka muuttavat elämiä.

Tellerit tulivat siihen johtopäätökseen, että:

”Vanhemmat, jotka eivät tunne olevansa vapaita ilmaisemaan tunteitaan avoimesti ja rehellisesti, epätodennäköisemmin ratkaisevat ongelmia kotona.

Lapsilla, jotka on kasvatettu uskomaan, että he ovat maailman napa, tulee olemaan vaikeuksia heidän erikoisasemansa murentuessa heidän lähestyessään aikuisuutta.

Huolestuttavinta on se, että parit, jotka elävät lapsikeskeistä elämää, voivat kadottaa kosketuksen toisiinsa jopa siinä määrin, ettei heillä ole enää mitään sanottavaa toisilleen, kun lapset lähtevät kotoa.”

Joten, mitä teet, jos elät lapsikeskeistä elämää? Tai vain haluat rikastuttaa parisuhdettasi?

Aviovelvollisuus nro. 1 – Kyse ei ole sinusta

Vanhin Dean L. Larsen kertoi yhdeksästä tavasta, joilla hän ja hänen vaimonsa rikastuttavat parisuhdettaan.

  1. Älkää ottako toisianne itsestäänselvyytenä.
  2. Olkaa ystävällisiä.
  3. Rukoilkaa yhdessä päivittäin.
  4. Opiskelkaa ja keskustelkaa evankeliumista yhdessä.
  5. Älkää arvostelko toisianne muille, vaikka siihen olisi aihettakin.
  6. Etsikää asioita, joita nautitte tehdä yhdessä ja sitten tehkää niitä säännöllisesti.
  7. Olkaa kärsivällisiä, rakastavia ja myötätuntoisia.
  8. Pitäkää tarkasti huolta raha-asioistanne.
  9. Älkää koskaan luovuttako.

Perhe – julistus maailmalle opettaa lyhykäisyydessään menestyksekkään avioliiton kaavan:

”Onnistuneet avioliitot ja perheet perustuvat uskon, rukouksen, parannuksen, anteeksiannon, kunnioituksen, rakkauden, myötätunnon, työn ja tervehenkisen virkistystoiminnan periaatteille ja säilyvät näitä periaatteita noudattamalla. … Näissä pyhissä tehtävissä isillä ja äideillä on velvollisuus auttaa toisiaan tasavertaisina kumppaneina.”

Avioliitto on aina kolmen kauppa

Uskon, että onnistuneet avioliitot eivät ole ainoastaan mahdollisia vaan saavat jopa jumalallista johdatusta.

”Ja he menivät naimisiin ja heitä naitettiin, ja heitä siunattiin niiden paljojen lupausten mukaisesti, joita Herra oli heille antanut.” (4. Nefi 1:11).

Herra siunaa lapsia ja vanhempia heidän luodessaan vahvoja, terveitä ihmissuhteita.

Vanhempani rukoilivat jumalallista johdatusta itselleen ja meille.

En arvostanut vanhempieni kasvatustyyliä ollessani teini-ikäinen. Kotiintuloajat ja perheen kesken vietetty aika (jonka silloin ajattelin tuntuvan pakotetulta) veivät aikaani hauskanpidolta ystävieni kanssa.

Siitä huolimatta, että olin kärttyinen silloin, minun teinivuosieni lempimuistoihin lukeutuvat sunnuntai-iltapäivät, jolloin istuimme olohuoneessa puhumassa evankeliumin mutkista ja koukeroista, jokaisen hikisen ja ilmastointilaitteettoman perheloman väistämättömät auto-ongelmat ja tieto siitä, että perheeni aina tuki minua.

Jopa perheen taloudellisten kriisien ja vaikeuksien aikana vanhempani johdonmukaisesti pysyivät parhaina ystävinä. Olen usein hämmästellyt sitä. Perheemme on kestänyt aikamoisia emotionaalisia myllerryksiä, mutta en ole koskaan kuullut vanhempieni kinastelevan. Ehkä he riitelivät kahden kesken, mutta he eivät koskaan riidelleet meidän kuultemme.

Toinen merkki siitä, että vanhempani todella tarkoittivat sitä, kun sanoivat olevansa toistensa parhaat ystävät, on heidän halukkuutensa palvella lähetystyössä. Joka kerta, kun he lähtevät, äitini halaa ja suukottaa meitä kyyneleet silmissään. Isä antaa neuvoja.

Sitten selvä päämäärä sydämissään he lähtevät. Heidän omistautumisensa toisilleen ja Herralle, ja siten meitä kohtaan, on aina ilmeistä.

Anthony ja minä vierailimme vastikään äidin ja isän luona, jotka parhaillaan palvelevat Floridassa Tallahasseen lähetyskentällä.

Äidin ollessa toisessa huoneessa isäni makoili sohvalla, hymyili minulle ja sanoi: ”Tiedätkö, minä todella rakastan äitiäsi!” Kyllä, isä – sinä senkin kahjo – minä tiedän.

 

Artikkelin on kirjoittanut Delisa Hargrove ja se on alun perin julkaistu Mormon Hub -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Tanja Robinson.

(Visited 77 times, 1 visits today)