Tarkastellaanpa naista, joka todella ”uhrautui sisarten puolesta.” Jos olet joskus käynyt Salt Lake Cityssä, olet todennäköisesti nähnyt McCunen kartanon. Se on ylellinen, punaisesta hiekkakivestä valmistettu, 21 huonetta käsittävä kartano, joka seisoo kukkulalla hieman sivussa pääkadulta. Sen rakensivat alun perin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenet Alfred ja Elizabeth Ann Claridge McCune, jotka kasvattivat siellä osan yhdeksänlapsisesta perheestään.

Sen runsas ja pramea tyyli oli kaukana Elizabeth Annin kotikaupungin, Nephin, vaatimattomammista kodeista. Vielä suurempi muutos on Lontoon kaduilla opettavan mormonilähetyssaarnaajan vaatimattomasta elämäntavasta siirtyminen sellaisen kartanon rouvaksi, mutta juuri sen sisar McCune teki. Ja hän teki sen huolimatta aviomiehestään, joka myöhemmin elämässään päätti, että haluaa jättää kirkon.

1. heinäkuuta 1872 Elizabeth Ann Claridge meni naimisiin lukioaikaisen rakkautensa, Alfred William McCunen kanssa Endowment Housessa (rakennus, jossa suoritettiin väliaikaisesti temppelitoimituksia temppelin ollessa rakenteilla) Salt Lake Cityssä. Seuraavat kolme tai neljä vuosikymmentä Alfred teki uskomattoman menestyksekästä uraa liiketoimissaan rautateillä ja kaupankäynnissä, mistä seurasi, että hänestä tuli yksi varakkaimmista miehistä ei vain Utahissa vaan koko läntisellä alueella. Surullista kyllä, matkan varrella rikkauteen hän menetti kiinnostuksensa uskoon, jonka parissa hän ja hänen vaimonsa olivat varttuneet.

Niin ei käynyt Elizabethille, jolla oli aina kiire omien hankkeidensa kanssa. Vuonna 1905, kuvernööri William Spray nimitti hänet Utahin maatalouskorkeakoulun (myöhemmin Utahin osavaltion yliopisto) kuraattoriksi Loganissa. Viimeisinä kahtena vuotenaan oltuaan 10 vuotta yliopiston palveluksessa hän toimi siellä varapääjohtajana. Kirkon palveluksessa hän toimi temppelityöntekijänä Salt Lake Cityn temppelissä ja sukututkimusasiantuntijana ja matkusti kahdesti Eurooppaan keräämään sukututkimustietoja. Hän palveli Nuorten Naisten Valistuskerhon (aikoinaan nuorten ohjelman nimi kirkossa, nykyisin Nuoret Naiset) ylimmässä johtokunnassa, kirkon sukututkimusyhdistyksen jäsenenä ja vuonna 1911 hänet kutsuttiin Apuyhdistyksen ylimpään johtokuntaan.

 

Vaikuttava puhe

45-vuotiaana Elizabeth oli seitsemän lapsen äiti. Hänen 19-vuotias poikansa, Raymond, palveli kirkon kokoaikaisessa lähetystyössä Iso-Britanniassa, kun Alfred päätti viedä perheensä pitkälle matkalle Eurooppaan. Elizabeth oli innoissaan mahdollisuudesta tavata poikansa matkan aikana. Hän jopa kutsui Raymondin ja muita lähetyssaarnaajia asumaan taloon, jota McCunen perhe vuokrasi Englannissa. Vanhimmat pitivät katukokouksia säännöllisesti rantakadulla, ja Elizabeth ja hänen tyttärensä, Sarah Fay, olivat vakituisia kokouksiin osallistujia.

Lokakuun 28. päivänä 1897 Lontoon alueen pyhät kokoontuivat Clerkenwellin kaupungintalolle kirkon puolivuosittaiseen Lontoon konferenssiin. Lähetysjohtaja Rulon S. Wells ja hänen neuvonantajansa, Joseph W. McMurrin, puhuivat läsnäolijoille vuorotellen. Sisar McCune muisteli, että tuntui kuin sali olisi revennyt liitoksistaan sen täyttyessä ”pyhistä ja vieraista” ja ”joistakin hyvin arvostetuista ihmisistä”.

Iltapäiväkokouksen aikana Vanhin McMurrin päätti käsitellä suorasanaisesti mormonien vastaista aihetta puhuen valheista, joita eräs mies ja hänen tyttärensä levittivät, joiden mukaan mormoninaiset pidetään tietämättöminä ja alistettuna. Tuolissa istuessaan Elizabeth ajatteli, että jos meillä olisi edes yksi hyvistä naispuhujista Utahista paikalla käyttämässä hyväksi tämän suuren tilaisuuden, mitä hyvää se saattaisikaan tehdä! Vähänpä hän tiesi, että hänestä tulisi pian tuo puhuja.

Endowment house Salt Lake City

Endowment House, Salt Lake City

Ajatus oli tuskin käynyt hänen mielessään, kun Vanhin McMurrin osoitti häntä ja ilmoitti: ”Joukossamme täällä on nainen Utahista, joka on matkustellut ympäri Eurooppaa miehensä ja perheensä kanssa, ja kuultuaan konferenssistamme, hän päätti liittyä joukkoomme. Pyydämme Sisar McCunea puhumaan meille tänä iltana ja kertomaan teille kokemuksistaan Utahista.”

Tarkkaillen yleisöään hän aloitti rohkeasti. Myöhemmin hän kirjoitti: ”Kerroin heille, että olin varttunut Utahissa ja tunsin seudun erittäin hyvin ja myös useimmat ihmiset siellä. Puhuin laajamittaisesta matkailustani Amerikassa ja Euroopassa, ja sanoin, että missään muualla en ollut nähnyt naisia pidettävän niin suuressa arvossa kuin mormonien keskuudessa Utahissa.”

”Aviomiehemme ovat ylpeitä vaimoistaan ja tyttäristään; he eivät ajattele, että heidät on luotu ainoastaan tiskaamaan ja hoitamaan lapsia,” hän jatkoi, ”vaan he antavat heille mahdollisuuden osallistua kokouksiin ja luennoille ja ottaa vastaan kaiken, mikä kouluttaa ja kehittää heitä. Uskontomme opettaa, että vaimot seisovat miestensä rinnalla.”

Sisar Elizabeth McCune, vierailija Utahista ja seitsemän lapsen äiti, oli tehnyt enemmän toisinajattelijoiden hiljentämiseksi muutamalla lauseella kuin kaikki veljet yhteensä. Kun kokous oli päättymässä, hänet piiritti joukko vieraita, jotka halusivat tervehtiä häntä ja kysyä kysymyksiä. Eräs sanoi hänelle: ”Olen aina halunnut nähdä mormoninaisen ja kuulla hänen puhuvan. Rouva, äänessäsi ja sanoissasi kuuluu totuus.”

 

Suuri muutos lähetystyöhön

Vanhin McMurrin ajatteli Elizabethia ja hänen vangitsevaa vaikutustaan yleisöön niin paljon, että hän kirjoitti ensimmäiselle presidenttikunnalle. Hänen pyyntönsä oli yksinkertainen: että jos ”joitakin teräviä ja älykkäitä naisia kutsuttaisiin lähetystyöhön Englantiin, tulokset olisivat erinomaisia.”

11. maaliskuuta 1898 ensimmäinen presidenttikunta päätti asiasta keskusteltuaan kutsua ja erottaa naimattomia sisaria lähetyssaarnaajiksi; ensimmäistä kertaa kirkon historiassa, naimattomille naisille annettaisiin lupakirja, joka valtuutti heidät saarnaamaan evankeliumia.

Huhtikuun 1898 yleiskonferenssissa Presidentti Cannon ilmoitti päätöksestä jäsenille. Hän huomautti, että vaikka sisarlähetyssaarnaajat eivät voineet suorittaa toimituksia, ”he voivat todistaa; he voivat opettaa; he voivat jakaa kirjallisuutta, ja he voivat tehdä monia muita asioita, jotka auttaisivat Herran Jeesuksen Kristuksen evankeliumin etenemisessä.”

Huhtikuun 1. päivänä 1898 Amanda Inez Knight ja Lucy Jane Brimhall erotettiin ensimmäisiksi naimattomiksi, virallisesti kutsutuiksi naispuolisiksi lähetyssaarnaajiksi kirkon historiassa – suureksi osaksi siitä sen ansiosta, että Elizabeth McCune vietti kesälomaa ja puolusti uskoaan.

 

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Kathryn Jenkins Gordon ja se julkaistiin osoitteessa historyofmormonism.com. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.

(Visited 94 times, 1 visits today)