Tämä kirjoitus henkilökohtaisesta uskosta on ensimmäinen viisiosaisesta sarjasta, joka käsittelee uskonnon arvoa ja joka alunperin julkaistiin MormonNewsroom.org-sivulla.

“Usko antaa meille voiman nähdä näkymättömän, omaksua mahdottoman ja toivoa uskomattoman.” – Pastori Samuel Rodriguez [1].

Moderni maailmamme tarjoaa enemmän vaihtoehtoja ja tilaisuusksia kuin koskaan ennen. Tiede ja teknologia laajentavat jatkuvasti tietoamme ja uskonnollisten maailmankatsomusten kirjo kasvaa kasvamistaan.  Taivaanrantamme tuntuvat venyvän ohuimmiksi ja nopeammin kuin mitä pystymme käsittamaan. Mutta loppujen lopukse me pysymme samoina hengellisinä luomuksina. Kautta kulkumme kaipuu sisällämme jatkuu.

Uskonnoilla on yhteinen ymmärrys: meissä on jotain viimeistelemätöntä. Ja niin me kaipaamme täyttymystä. Jos jokaiseen kysymykseen olisi valmis vastaus, rukoukselle ei olisi tarvetta. Jos jokainen kipu saisi helpon parannuskeinon, kukaan ei janoaisi pelastusta. Jos jokainen menetys palautettaisiin, taivaaseen ei olisi tarvetta. Niin kauan kuin näitä tarpeita on, niin kauan on uskontoa. Se on luonnollinen osa elämää. Ihmisenä oleminen sisältää epävarmuuden kokemista, surua ja kuolemaa. Uskonto on kuitenkin se koulu, mikä saa kaaokseen järjestystä, se sairaala, mikä parantaa näkymättömät haavat, se pelastusrengas, joka antaa meille toisen kerran.

Tästä puhuen, rabbi David Wolpe opetti, että uskonto voi “mennä maailmaan, missä on paljon kipua ja kärsimystä ja menetyksiä, ja voi tuoda tarkoitusta ja sisältöä ja rauhaa.” [2]

Vaikka uskonto täyttääkin nämä tarpeet, sitä ei ole luotu niistä. Uskonto ei ole ainoastaan ihmisten vastine vaikeuksille. Se ylittää ihmisen. Se tulee korkeammalta taholta. Historia todistaa, etta miehet ja naiset, hyvinä ja huonoina aikoina, etsivät totuutta niin itsensä ulkopuolelta kuin sisältäkin. Ja he seuraavat niitä vastauksia, mitkä he saavat.

Ja lisäksi, uskonto kokoaa yhteen yksilöllisiä ihmisiä uskovien yhteisöksi. Mutta jos se ei kykene voittamaan puolelleen yksittäistä sydäntä, se ei voi tukea yhteisöä. Jokaisen yksilön hengelliset kokemukset voivat olla yhtä erilaisia kuin yksilöt itse. Koska me “katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta” [3], useimmat asiat elämässä kiteytyvät uskoon. Loppujen lopulta, noina jumaluuteen tavoittelevina hetkinä, ihminen itse suodattaa yksityiskohdat, punnitsee todisteet ja tekee päätöksen tärkeimmistä asioista. Tämä painiskelu on uskon prosessi. Ludwig Wittgenstein kirjoitti: “Jumalaan uskominen tarkoittaa sen huomaamista, että maailman faktat eivät käsittele asioita loppuun.” [4]

Ihmiselämä on tarkoituksenmukaista. Luontomme johdattaa meitä hengellisiin kysymyksiin ja tarkoitukseen. Uskonto tarjoaa tilan, missä vastauksia ja tarkoitusta voidaan etsiä, löytää ja antaa edelleen. Se yhteys uskonnon ja tarkoituksen välillä jatkuu tänäänkin.

Oli kyseessä terveellinen elintapa, sosiaalinen luottamus tai hyväntekeväisyys, yhteiskuntatieteet osoittavat moninaiset tavat, miten uskonnosta on hyötyä ihmisille. Esimerkiksi erään viimeaikaisen tutkimuksen perusteella “ne, jotka ilmaisevat luottavansa Jumalan olemassaoloon, ilmoittavat omaavansa syvemmän tarkoituksen tunteen.” [5]

Tämä on varsin ajankohtaista juuri nyt. Modernin elämän kokeminen tarkoittaa usein kuvien räjähdystä kirkkaina ja sitten himmeten – niin rikasta pinnalta, niin laiminlyötyä juurista. Mutta uskonto ja sen innoittama hengellisyys kaivautuu pintaa syvemmälle ja yhdistää meidat niihin moraalisiin perustuksiin, mitkä ovat parasta yhdistetyssä ihmiskunnassamme.

Kautta elämänsä Will Durant, ideoiden ja kulttuurien historioitsija, ihmetteli uskonnollisen uskon voimaa. Hän ei itse kuitenkaan päässyt tarkkaan uskomukseen Jumalasta. Oppimisen ja havaintojen täyttämän elämänsä päätteessä hän kääntyi ajattelemaan kirkon merkitystä. Mietelmissään hän todisti, että jopa agnostikko voi nähdä uskonnon houkutuksen kohdatessaan tuntemattoman:

“Nämä kirkontornit, osoittaen kaikkialla ylöspäin, huomioimatta epätoivon ja tarjoamalla toivon, nämä ylevät kaupunkien tornit tai yksinkertaiset kappelit kukkuloilla – ne nousevat joka askeleella maasta kohti taivasta; joka maan jokaisessa kylässa ne haastavat epäilykset ja kutsuvat väsyneet sydämet lohdutukseen. Onko se kaikki vain turhaa harhakuvitelmaa? Eikö elämän jälkeen ole mitään muuta kuin kuolema, ja kuoleman jälkeen mitään muuta kuin mätänemistä? Me emme voi tietää. Mutta niin kauan kuin ihminen kärsii, nämä tornit pysyvät.” [6]

Instituutiot ja ideologiat kukoistavat kun ne täyttävät todellisia, kestäviä tarpeita. Muuten ne kuolevat luonnollisista syistä. Mutta uskonto ei ole kuollut. Kirjoittaen aikana kun hänen kotimaansa Ranska oli siirtymässä pois uskonnollisuudesta 1830-luvulla, Alexis de Tocqueville totesi, että “sielulla on tarpeita, mitkä on täytettävä” [7]. Hänen sanansa on todistettu oikeiksi. Vuosisatojen kuluessa näiden tarpeiden tukahduttamisyritykset ovat epäonnistuneet. Uskonto tarjoaa rakenteen tälle kaipuulle ja kirkot ovat uskon koteja.

Vaikka ne onkin rakennettu puusta, kivestä ja raudasta, kirkot edustavat jotain syvällistä ihmissielussa, jotain mitä pyrimme paljastamaan. Enemmän kuin mikään ihmisen luoma, uskonto antaa suunnan ja muodon ihmisen tarkoituksen etsinnälle.

___________________________________

[1] Samuel Rodriguez, “Religious Liberty and Complacent Christianity,” The Christian Post, Sep. 10, 2013.

[2] “Why Faith Matters: Rabbi David J. Wolpe,” luento Emory University’ssä, Oct. 21, 2008.

[3] 1 Kor. 13:12.

[4] Ludwig Wittgenstein, henkilökohtainen päiväkirjamerkintä (8 July 1916), p. 74e.

[5] Stephen Cranney, “Do People Who Believe in God Report More Meaning in Their Lives? The Existential Effects of Belief,” Journal for the Scientific Study of Religion, Sept. 4, 2013.

[6] Will and Ariel Durant, Dual Autobiography (New York: Simon & Schuster, 1977).

[7] Alexis de Tocqueville, Democracy in America (Chicago, Illinois: University of Chicago Press, 2000), 510.

 

(Visited 42 times, 1 visits today)