Presidentti Gordon B Hinckley koki monia haasteita palvellessaan lähetystyössä Englannissa, mutta kaksi lausetta auttoivat häntä jatkamaan ja muuttivat hänen elämänsä. Noista kahdesta lauseesta voit lukea alla olevasta katkelmasta Sheri Dew’n kirjasta Go Forward in Faith.

”Vanhin Hinckley ei ollut ehtinyt olla Englannissa kahtakaan päivää, kun hän, vanha nahkainen laukku olallaan ja salkku toisessa kädessään, astui kesäkuun 29. päivän alkuillasta Prestonin asemalaiturille ja näki nuoren amerikkalaisen odottavan häntä. Vanhin Kent S. Bramwell, välkky ja innokas piirinjohtaja Ogdenista Utahista kätteli häntä tarmokkaasti ja näytti sitten tietä heidän asunnolleen osoitteeseen 15 Wadham Road.

Vanhin Bramwellilla ei ollut aikomustakaan antaa uuden toverinsa totutella työhön hiljalleen, ja niinpä heidän kävellessään kotiin hän ilmoitti, että heidän oli määrä myöhemmin illalla pitää katukokous torilla. Ajatus saarnaamisesta ohikulkijoille, jotka eivät olleet kiinnostuneita, oli pelottava, ja vanhin Hinckley vastasi välittömästi: ”Sinulla on väärä mies lähtemään seuraksesi.” Mutta vanhin Bramwell oli lannistumaton, ja muutamaa tuntia myöhemmin nuo kaksi lähetyssaarnaajaa kävelivät torille ja alkoivat laulaa. Hiljalleen heidän ympärilleen kerääntyi yleisöä, ja he molemmat opettivat ja jakoivat todistuksensa. ”Olin kauhuissani”, vanhin Hinckley myönsi. ”Nousin tuolle pienelle korokkeelle, katsoin yleisöämme ja mietin, mitä ihmettä tein siellä. He olivat kamalan köyhiä eikä heillä näyttänyt olevan minkäänlaista kiinnostusta uskontoa kohtaan.”

Maailmanlaajuinen lama oli iskenyt Lancashireen hirmuisella voimalla. Miehet, jotka eivät pitäneet paitoja, sillä heillä ei ollut varaa ostaa niitä, improvisoivat pukemalla pienen paidan etumuksen minkä tahansa vanhan takin alle, jonka vain onnistuivat käsiinsä saamaan. Heidän pukeutumisensa ja siisteystasonsa heijasti aikoja, joita he elivät, ja tuo yleisö näytti Gordonista uhkaavalta hänen katsoessaan heidän kasvojaan tuona ensimmäisenä iltana. Vaikka kaikki puhuivatkin samaa kieltä, Gordon oli länsimaalainen Yhdysvalloista, ja prestonilaiset puhuivat voimakasta Lancashiren murretta. Ajan kuluessa, kun hän näki köyhyyden läpi pintaa syvemmälle ja ymmärsi englantilaisten ihmisten hyvyyden, hän oppi keskittymään eroavaisuuksien sijaan heidän yhtäläisyyksiinsä. Mutta hänen lähetystyönsä aloitus oli pelottava kokemus.

Herran johdatuksella Gordon oli lähetetty alueelle, jolla Heber C. Kimball ja hänen kumppaninsa olivat kastaneet tuhansia uusia jäseniä lähes sata vuotta aiemmin. Tuona ensimmäisenä iltana torilla Gordon sai ensikosketuksen paikkaan, jolla oli vahva historia. Juurikin Prestonissa vanhin Kimball ja Brigham Young olivat saarnanneet Jeesuksen Kristuksen palautetun evankeliumin oppia ensimmäistä kertaa Britteinsaarilla. Jokainen kirkon presidentti Brigham Youngista Heber J. Grantiin oli palvellut Englannissa.

Ajan kanssa Gordon tuli hyvin henkilökohtaisella tasolla tutuksi kaupungin kanssa, joka oli osoittautunut 1800-luvulla niin hedelmälliseksi lähetystyölle. Hän ja hänen toverinsa kävelivät usein samaa katua, jota pitkin vanhin Kimball ja hänen kumppaninsa olivat ensimmäisenä päivänään kävelleet ja nähneet suuren lipun, jossa luki kullatuin kirjaimin ”Totuus hallitsee”, joka oli heille merkkinä siitä, että Herra piti heistä huolta. Vanhin Hinckley vieraili majatalossa Saint Wilfred Streetillä, jossa Heber C. Kimballilla oli ollut kammottava kokemus pahojen henkien kanssa, ja hän käveli usein tunkkaisen ja vanhan Vauxhall Chapelin ohi, jonne varhaisaikojen lähetyssaarnaajat oli kutsuttu saarnaamaan täpötäydelle yleisölle päivä Prestoniin saapumisensa jälkeen. River Ribble -joesta raitiovaunusiltoineen – jossa vanhin Kimball suoritti ensimmäiset kasteensa tuolla alueella –  Cock Pitistä ja Temperance Hallista sekä torin obeliskista tuli kaikista tuttuja maamerkkejä hänelle. Prestonilla oli vahva historia kirkon suhteen ja Gordon nautti täysin rinnoin tuon alueen tarjoamasta ajan ja paikan tunteesta.

Mutta kuitenkin, Prestonin sosiaalinen ja uskonnollinen ilmapiiri erosi merkittävästi siitä, mihin Gordon oli kotonaan tottunut. Kodit olivat pienempiä kuin Salt Lake Cityssä ja useimpia niistä lämmitettiin pienillä takoilla, joita saattoi olla jopa neljästä viiteen yhdessä talossa. Yleinen vitsi lähetyssaarnaajien parissa oli, että he lämmittelivät ensin toisen kyljen ja sitten kääntyivät lämmitelläkseen toisenkin. Monet elivät työttömyysavustuksella ja niilläkään, jotka eivät, ei ollut paljoakaan aineellista omaisuutta. Briteillä, joihin vanhin Hinckley tutustui, oli kuitenkin vahvat periaatteet ja mielipiteet, he olivat suorasanaisia ihmisiä, jotka osasivat englantia hyvin ja olivat yleisesti ottaen rehellisiä miehiä ja naisia.

Mutta uskonto oli vaikea aihe lähestyä. Monet kieltäytyivät ohittamasta perustavanlaatuista kysymystä: Jos Jumala on olemassa, miksi Hän sallii niin paljon kärsimystä? Siitäkin huolimatta, että he olivat sananlaskunmukaisen maan suolan keskuudessa, Prestonin asukkaat eivät enimmäkseen olleet kiinnostuneita kirkosta ja olivat osittain jopa ennakkoluuloisia sitä kohtaan, sillä he pitivät sitä nousukkaana amerikkalaisena uskontona. Tilannetta hankaloitti vielä se, että vain vähän ennen vanhin Hinckleyn saapumista kaksi lähetyssaarnaajaa oli rikkonut lähetyskentän sääntöjä, ja heidät oli lähetetty kotiin. Heidän rikkomuksistaan kiersi juoruja, jotka tukivat niitä, jotka väittivät, ettei mormoneihin voi luottaa. Oli kulunut vain hieman yli vuosikymmen elokuvasta Trapped by the Mormons, joka pohjautui Winnifred Grahamin samannimiseen provosoivaan kirjaan ja joka oli innoittanut laajan mormonienvastaisen liikkeen kaikkialla Britteinsaarilla. Kirkonvastainen ajatusmalli, jonka oli osittain pannut alulle paikallinen papisto ja jota englantilainen lehdistö piti yllä, oli tulehduttanut koko Britannian.

Tilannetta pahensi se, ettei vanhin Hinckley voinut hyvin. Lancashiren vehreät rinteet ja niityt olivat vihreämpiä kuin hän oli koskaan Yhdysvalloissa nähnyt. Allergisena siitepölylle, jota alueella oli runsaasti, Gordonin vointi oli surkea siitä hetkestä lähtien, kun hän astui ulos junasta. ”Englannissa heinä pölyttää ja siementää kesä- ja heinäkuun vaihteessa, juuri minun saapuessani Prestoniin”, hän muistelee. ”Aloin itkeä päivänä, jona saavuin” – heinänuhan aiheuttamia kyyneleitä, ei koti-ikävän, vaikkakin hänen kestävyytensä, energiansa ja mielentilansa olivatkin kaikkien aikojen heikoimmalla tasolla. Gordonin katsantokanta olisi saattanut olla kirkkaampi, jos hänen ystävänsä Homer Durham, joka myös palveli Liverpoolin konferenssissa hänen saapuessaan, olisi jäänyt. Mutta heinäkuun 12. päivänä Homer siirrettiin brittiläisen lähetyskentän toimistoon toimimaan sen Nuorten Miesten valistuskerhon johtajana.

Kestettyään niin paljon kuin hän suinkin tunsi kykenevänsä, vanhin Hinckley kirjoitti isälleen, ettei hän edistynyt lähetystyössään eikä nähnyt syytä hukata aikaansa ja isänsä rahoja. Vastaten sekä isänä että vaarnanjohtajana Bryant Hinckley lähetti vastauksen, joka oli lyhyt ja asian ytimessä: ”Rakas Gordon, olen saanut viimeisimmän kirjeesi. Minulla on vain yksi ehdotus: unohda itsesi ja ryhdy työhön.”

Aiemmin tuona päivänä hän ja hänen toverinsa olivat opiskelleet lupauksesta, josta puhutaan evankeliumeissa: ”Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava.” (Mark. 8:35) Tuo pyhien kirjoitusten kohta, yhdessä hänen isänsä neuvon kanssa, korvensi hänen sieluaan. Kirje kädessään hän meni yläkertaan makuuhuoneeseensa ja polvistui. Vuodattaessaan sydämensä Herralle hän lupasi, että hän yrittäisi unohtaa itsensä ja hukata itsensä Herran palvelukseen. Monia vuosia myöhemmin hän ilmaisi noiden tapahtumien tärkeyden: ”Tuo heinäkuinen päivä vuonna 1933 oli minun päätökseni päivä. Sain uutta valoa elämääni ja uutta iloa sydämeeni. Englannin sumu vaikutti hälvenevän ja näin auringon paistavan. Pystyn jäljittämään kaiken hyvän, mitä minulle on sittemmin tapahtunut, tuohon päätökseen, jonka tein tuona päivänä Prestonissa.”

Tuo kokemus osoittautui ratkaisevaksi, sillä se oli rikkaan ja suurenmoisen, joskin vaikean, lähetystyön alku. Säännöllisen evankeliumin opiskelemisen ja todistuksen jakamisen rutiini yhdessä lähetystyöpalveluksen luontaisen henkilökohtaisen uhrauksen kanssa edisti hänen vakaumustaan merkittävin tavoin. Ajan kuluessa hän oppi arvostamaan enemmän sitä, mitä vuosisata aiemmin siellä saarnanneet veljet olivat saaneet aikaiseksi – paljon vaikeammissa olosuhteissa kuin hänellä nyt oli. Heidän lähetystyönsä ja näkemyksensä herättivät hänessä syvää kunnioitusta, joka lähenteli palvontaa. Äärimmäisestä köyhyydestään huolimatta he olivat tulleet Englantiin ja käännyttäneet suuren seurakunnan pyhiä, jotka antoivat uutta brittiläistä verta kirkon heikentyneeseen elimistöön. Gordonin pohtiessa vanhin Heber C. Kimballin ja hänen veljiensä uskoa ja rohkeutta, hänen oma uskonsa ja hengellinen kestävyytensä kasvoivat.”

 

Tämän artikkelin on alun perin kirjoittanut Sheri L. Dew ja se on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä ”The 2 Sentences That Changed President Gordon B. Hinckley’s Life Forever”.

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company

(Visited 38 times, 1 visits today)