Ote kirjasta ”Särkynyt sydän, sovituksen soveltaminen elämän kokemuksiin”

Miksi lankeemus suunniteltiin

Aadam ja Eeva olivat ensimmäiset kuolevaiset, jotka saivat selville sovituksen merkityksen – ja he saivat sen selville vasta kun olivat eksyksissä. Pian sen jälkeen, kun heidät oli jätetty vaeltamaan hylkiöinä yksinäisessä ja ankeassa maailmassa, Herra lähetti enkelin opettamaan heitä: ”koska sinä olet langennut, sinut voidaan lunastaa” (Moos. 5:9). Hän kehotti heitä hyväksymään sovituksen tekemällä parannusta ja huutamalla Jumalan puoleen Pojan nimessä. Hän lupasi, että Jumala ei ainoastaan antaisi anteeksi heidän rikkomustaan Eedenissä, vaan Hän varmistaisi, että heidän kokemansa murhe ja katkeruus niin Eedenissä kuin kuolevaisuudessakin toisivat heille suurta iloa ja merkitystä.

Kun Aadam, eksyneessä ja langenneessa tilassaan, ymmärsi, että hänen kokemuksensa synnistä ja kärsimyksestä voisi valaista ja kohottaa häntä tuomitsemisen sijaan, hän julisti: ”Siunattu olkoon Jumalan nimi, sillä minun rikkomukseni tähden silmäni ovat avautuneet, ja tässä elämässä minulla on ilo, ja jälleen lihassa saan nähdä Jumalan.” (Moos. 5:10; painotus lisätty) Hän oli oivaltanut, että ollessaan eksynyt, hän voisi löytää Jumalan tavalla, joka ei muuten olisi ollut mahdollista.

Eeva sai saman hämmästyttävän oivalluksen: jos he ottaisivat evankeliumin vastaan, heidän surullinen kokemuksensa ei tuhoaisi heitä – se itse asiassa pyhittäisi heidät! ”Ja Eeva, hänen vaimonsa, kuuli kaiken tämän ja iloitsi ja sanoi: Ellei rikkomustamme olisi ollut, meillä ei olisi koskaan ollut jälkeläisiä emmekä olisi koskaan tienneet hyvää emmekä pahaa, emme lunastuksemme iloa emmekä iankaikkista elämää, jonka Jumala antaa kaikille kuuliaisille.” (Moos. 5:11; painotus lisätty)

Aadamin ja Eevan tarina opettaa meille, että sovitus koskee kaikkia menetyksiämme ja koko elämäämme, jokaista elämämme päivää. Vapahtajan armollinen voima ei ainoastaan paranna ja lohduta, se on myös henkilökohtaisen kasvun ja kehityksen lähde, joka johtaa ymmärrykseen elämästä ja onnen täyteydestä. Sovitus on täten kehittyvä ja käytännöllinen, ei muuttumaton ja käsitteellinen.

Lehin mukaan, jos Aadam ja Eeva eivät olisi rikkoneet, he olisivat jääneet Eedenin puutarhaan ”viattomuuden tilaan”, saamatta lapsia ja tuntematta kurjuutta taikka iloa ( 2. Nefi 2:23; painotus lisätty). Lankeemus oli siis oleellinen askel heidän kehityksessään. Se toi heidän elämäänsä syntisen maailman kurjuuden ja murheen, mutta se ei ollut virhe tai vahinko. Enneminkin lankeemus oli tietoisesti suunniteltu – kurjuuksineen kaikkineen – tuomaan meille iloa ja vapautta: ”Aadam lankesi, jotta ihmisiä voisi olla, ja ihmiset ovat, jotta heillä voisi olla ilo. Ja Messias tulee ajan täyttyessä… Ja…  heistä on tullut ikuisesti vapaita, niin että he erottavat hyvän pahasta, toimimaan omasta puolestaan. (2. Nefi 2:25–26)

Odottamaton opetus sovituksesta, jonka opimme Eevalta

Millaista elämä mahtoikaan olla Eevalle, jonka halukkuutta elää vanhurskaasti jatkuvasti koeteltiin ja moukaroitiin kuolevaisuuden kasvavilla tuskilla? Hänellä ei ollut vertailukohtaa; ei ketään, joka olisi jo käynyt läpi hänen kokemansa ja jolta pyytää neuvoja. Hän ei voinut soittaa äidilleen ja kysyä: ”Äiti, mitä teit, kun lapsesi riitelivät ja kinastelivat?” Hänellä ja Aadamilla oli vain toisensa – sekä Herran Henki; mutta, ajan kuluessa, kuinka he kasvoivatkaan tuossa keskinäisessä riippuvuudessaan! Kun he olivat alussa yhdessä, Aadam puolusteli valintaansa syödä kiellettyä hedelmää. Herran tiukasti asiasta kysyessä, hän vastasi: ”Nainen, jonka annoit minulle ja jonka käskit pysyä kanssani, hän antoi minulle puun hedelmää, ja minä söin.” (Moos. 4:18; painotus lisätty) Mutta kun heidän jaettu kokemuksensa toi heidät, yhdessä, nöyryyden syvyyksiin ja avioliiton sitoumuksen huipulle: ”Aadam ja hänen vaimonsa surivat Herran edessä Kainin ja hänen veljiensä tähden.” (Moos. 5:27; painotus lisätty) Heidän rakkautensa kasvoi, kun he yhdessä oppivat tuntemaan karvaan ja makean sekä pelastuksensa ilon.

Eevan kokemus äitinä laajentaa entisestään ymmärrystämme sovituksen kehittyvästä luonteesta. Herra vertasi itseään äitiin opettaessaan meille, mitä hän tuntee meitä, lapsiaan, kohtaan: ”Voiko nainen unohtaa rintalapsensa, niin ettei hän säälisi kohtunsa poikaa?” Aivan kuten äiti ei voisi koskaan unohtaa lastaan, hän sanoi: ”Minä en sinua unohda.” Ja aivan kuten äidin kehosta saattaa pysyvästi nähdä synnytyksen jäljet, hän sanoi: ”Minä olen piirtänyt sinut kätteni kämmeniin.” (1. Nefi 21:15–16) Sekä äidille että Vapahtajalle nuo jäljet muistuttavat musertavasta uhrauksesta, elämän luomisen uhrauksesta – äidille fyysisestä syntymästä; Hänelle hengellisestä uudelleen syntymästä.

Kuinka tämän kaltainen äiti näkee lapsensa virheet? Varmastikaan ei niin kuin lapsi ne itse näkee. Ajatellaanpa turhautunutta pientä tyttöä, joka itkee ja on onneton, koska hän tekee aina virheitä, hukkaa kenkänsä ja jättää jälkeensä epäjärjestystä ja sotkua ympäri taloa. Hänen äitinsä ei näe tämän lapsen virheitä toivottomana katastrofina. Hän näkee nuo virheet kasvukipuina. Hänen äitinsä pitää häntä syleilyssään, kuivaa hänen kyyneleensä ja kehottaa häntä olemaan lannistumatta. Lapsi oppii. Kaikki kääntyy parhain päin. Äitinsä rohkaisemana hän korjaa sotkuistaan sen, minkä pystyy. Ja kun tuo lapsi on uupunut, hänen äitinsä korjaa loput. Äiti korjaa talteen ne, mitä hänen tyttärensä ei yllä ottamaan, mitä hän ei löydä, mitä hän ei näe.

Herra näkee meidän virheemme – epäjärjestyksemme ja sotkumme – kuten äiti ne näkisi. Meistä ne saattavat vaikuttaa ylivoimaisilta epäonnistumisilta. Hänelle virheemme ovat kasvukipuja. Hän syleilee meitä. Hän lohduttaa meitä. Ja sitten, jos teemme parhaamme, hän korjaa loput. Vaikka yritämme tehdä kaikkemme, jälkiemme siivoaminen kokonaisuudessaan voi olla yksin liian vaikeaa.

Siivottuamme tuosta roskasta kaiken mitä pystymme, Herra imee itseensä jäänteet, sillä hän yksin joi katkeran maljan. Hän ravitsee ja parantaa meitä jatkuvasti, kaikesta menetyksestämme ja tuskastamme, olivatpa ne aiheutuneet omista toimistamme tai jonkun toisen toimesta. Jokainen kirkon jäsen on hänen henkilapsensa eikä Hän unohda laupeutensa lapsia, sillä Hän on piirtänyt meidät kättensä kämmeniin. Hän löytää meidät, kun olemme eksyneitä; ja kuullessamme Hänen äänensä, Eevan tavoin, iloitsemme.

 

Tämän artikkelin on alun perin kirjoittanut Bruce C. Hafen ja se on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä ”Why the Fall Was Designed + the Beautiful Lesson We Learn About the Atonement from Eve”.

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company

(Visited 18 times, 2 visits today)