Seuraava on ote kirjasta Witness to the Martyrdom: John Taylor’s Personal Account of the Last Days of the Prophet Joseph Smith (”Marttyyrikuoleman silminnäkijä: John Taylorin kertomus Profeetta Joseph Smithin viimeisistä päivistä”, toinen painos). Tämä John Taylorin kertomus on ainoa silminnäkijäselvitys näistä kirkon historian tapahtumista. Joseph ja Hyrum Smithin marttyyrikuoleman jälkeen John Taylorista tuli ”elävä marttyyri” ja hän sai kirjoitettua henkilökohtaisen selonteon näistä tapahtumista. Hän palveli Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon kolmantena presidenttinä.

Muistan ajatelleeni aikani koittaneen

Se oli epäilemättä kauhistuttava näky: käsivarteni paksuiset tulijuovat suhahtelivat ohitseni näiden ihmisten tulittaessa meitä ja, koska olimme aseettomia, vaikutti varma kuolema odottavan meitä. Muistan ajatelleeni aikani koittaneen, mutta en tiedä milloinkaan, missään kriittisessä tilanteessa, olleeni rauhallisempi, levollisempi sekä energisempi ja toimineeni ripeämmin ja päättäväisemmin. Noiden aseiden lähellä oleminen oli epäilemättä kaukana miellyttävästä niiden syöstessä piipuistaan nestemäisiä lieskoja ja kuolettavia luoteja. Yrittäessäni torjua hyökkäystä veli Joseph sanoi: ”Juuri niin, veli Taylor, torju ne parhaan kykysi mukaan”. Ne olivat viimeiset sanat, jotka kuulin hänen lausuvan maan päällä.

Hetki hetkeltä joukko ovella tiivistyi, sillä heidän takanaan portaita nousevat ihmiset varmasti painoivat joukkoa eteenpäin, kunnes oviaukko oli kirjaimellisesti täyttynyt musketeista ja kivääreistä, jotka, yhdessä kiroilun, huutamisen ja oviaukolla ja portaikossa olevien ihmisten demonisten ilmeiden sekä laukausten sekoittuessa heidän karmaiseviin kirouksiinsa, sai tilanteen näyttämään sekasortoiselta ja se todellakin kuvasi osuvasti sitä karmaisevaa tekoa, jossa he olivat mukana.

Yritettyämme torjua hyökkäystä jonkin aikaa, heidän työntyessä aseineen voimakkaammin ja pidemmälle huoneeseen, ja kun emme nähneet minkäänlaista toivoa pakenemisesta tai suojasta siellä, sillä olimme nyt aseettomia, mieleeni juolahti, että ulkona saattaisi olla joitain ystäviämme ja siinä suunnassa saattaisi olla jotain toivoa pakenemisesta, mutta täällä sitä ei ollut.

Ilman mitään muuta toivoa, ryntäsin ikkunalle

Odottaessani heidän ryntäävän huoneeseen millä hetkellä hyvänsä – muu kuin äärimmäinen pelkuruus ei pitänyt heitä ulkona – sekasorron ja paineen lisääntyessä, ilman mitään muuta toivoa, ryntäsin ikkunalle, joka oli suoraan vankilan oven edessä, missä joukkio seisoi, ja jossa olin kauemmas asettuneiden Carthage Greys -miliisien tulilinjalla. Ilma oli kuuma, olimme kaikki riisuneet takkimme ja ikkuna oli avattu, jotta ilmaa pääsisi sisään. Päästessäni ikkunalle ja kun olin hyppäämäisilläni siitä ulos, reiteeni osui ovelta ammuttu luoti; se osui luuhun, levisi lähes neljännesdollarin kokoiseksi ja lävistäen reiteni pysähtyi lopulta noin sentin syvyyteen jalkani toiselle puolelle. Luulen sen katkaisseen tai vahingoittaneen jotain merkittävää hermoa, sillä luodin osuessa minuun putosin kuin ammuttu lintu tai härkä teurastajan iskusta ja menetin täysin ja välittömästi kaiken liikevoiman ja liikkumiskyvyn. Rojahdin ikkunalaudalle ja huusin: ”Minua on ammuttu!” Minulla ei ollut lainkaan voimaa liikkua, joten tunsin tipahtavani ikkunasta ulos, mutta tipahdinkin sisälle, jostain, tuona hetkenä tuntemattomasta, syystä. Osuessani lattiaan vaikutti liikkumiskykyni palaavan, kuten olen joskus nähnyt ammutuille oraville tai linnuille tapahtuvan. Heti tuntiessani pystyväni liikkumaan, ryömin sängyn alle, joka oli huoneen nurkassa lähellä ikkunaa, jonka luona haavoituin. Ryömiessäni sängyn alle ja ollessani siellä, haavoituin vielä kolmesta kohtaa; yksi luoti upposi hieman polveni alapuolelle eikä sitä koskaan saatu poistettua; toinen osui vasemman käsivarteni etuosaan, hieman ranteen yläpuolelle, jatkoi nivelen ohi ja upposi käteni lihakseen, hieman pikkusormen ylimmän nivelen yläpuolelle; kolmas osui vasemman lonkkani lihakseen repien siitä kämmenen kokoisen palan ja roiskaisten ruhjottuja lihaksen riekaleita ja verta pitkin seinää.

Haavani olivat kivuliaita ja tuntui kuin luoti olisi lävistänyt jalkani koko pituudelta. Muistan hyvin ajatukseni tuona hetkenä. Kärsien ajattelin minusta tulevan rampa ja raihnainen, toisten ihmisten säälinkohde, ja minusta tuntui, että mieluummin kuolisin kuin päätyisin moiseen tilanteeseen.

Pysähdy, tohtori, ja ota minut mukaasi

Nähtävästi heti minun ensin yritettyäni hypätä ikkunasta, Josephkin teki samoin, josta minulla ei ole itsellä tietoa, mutta minulle on kerrottu niin. Ensimmäinen huomaamani asia oli huuto, että hän oli hypännyt ikkunasta. Sitä seurasi ammuskelun loppuminen, kun joukkio ryntäsi alakertaan, ja tohtori Richards meni ikkunalle. Välittömästi sen jälkeen näin tohtorin suuntaavan vankilan ovea kohti ja koska portaiden yläpäässä oli rautainen ovi ja sen vieressä meidän ovemme, joka johti rikollisten selleihin, tajusin tohtorin olevan menossa sinne ja sanoin hänelle: ”Pysähdy, tohtori, ja ota minut mukaasi”. Hän jatkoi ovelle, avasi sen ja palasi sitten raahaamaan minut mukanaan pieneen rikollisille varattuun selliin.

Veli Richards oli erittäin huolissaan ja hän huudahti: ”Voi, veli Taylor, onko mahdollista, että he ovat surmanneet molemmat veli Hyrumin ja Josephin? Eihän se voi olla totta, mutta kuitenkin näin heidän ampuvan heitä,” hän nosteli käsiään pari kolme kertaa ja huudahti sitten: ”Voi Luoja, Jumalani, pelasta palvelijasi!” Sitten hän sanoi: ”Veli Taylor, tämä on kamala tilanne,” sitten hän raahasi minut pidemmälle selliin ja sanoi: ”Olen pahoillani, etten voi tehdä enempää hyväksesi,” hän peitti minut vanhalla ja likaisella patjalla ja jatkoi: ”Tämä saattaa piilottaa sinut ja kenties saat vielä elää kertoaksesi tämän tarinan, mutta epäilen heidän tappavan minut hetken päästä”. Maatessani siinä asennossa, koin sietämätöntä kipua.

Pian sen jälkeen tohtori Richards tuli luokseni ja kertoi, että joukkio oli hajaantunut hätäisesti ja samalla vahvisti pahimmat pelkoni siitä, että Joseph oli taatusti kuollut. Uutiset saivat minut tuntemaan lamauttavaa yksinäisyyttä ja voimaan pahoin. Ajatellessani tuon ylvään johtajamme, Jumalan profeetan, kaatuneen ja kuinka näin hänen veljensä kuoleman kylmässä syleilyssä, minusta vaikutti ihmisyyden olemassaolon suurenmoisella kentällä olevan ikään kuin tyhjiö ja kuningaskunnassa synkkä ja ankea kuilu ja meidät oli jätetty yksin. Voi, kuinka yksinäinen tuo tunne olikaan! Kuinka kylmä, karu ja tyhjä! Vaikeuksien keskellä hän toimi aina ensimmäisenä; kriittisissä tilanteissa häneltä kysyttiin aina neuvoa. Profeettanamme hän lähestyi Jumalaa ja sai tietää Hänen tahtonsa meitä kohtaan, mutta nyt profeettamme, neuvonantajamme, kenraalimme, johtajamme oli poissa ja meitä odottavan kiivaan koettelemuksen keskellä, meidät oli jätetty yksin ilman hänen neuvojaan; mitä tuli tulevaan ohjaukseen, niin hengelliseen kuin ajalliseen ja koskien niin tätä kuin seuraavaakin elämää, hän oli puhunut viimeisen kerran maan päällä.

Mietin, miksi hyvän ja hyveellisen täytyy tuhoutua?

Nämä ja tuhannet muut ajatukset syöksyivät mieleeni. Mietin, miksi hyvän ja hyveellisen täytyy tuhoutua? Miksi Jumalan ylväiden, maan suolan, ihmissuvun ylhäisimpien ja suurenmoisuudessaan täydellisimpien pitää langeta pahan ruumiillistumien julman ja pirullisen vihan uhreiksi?

Suruni syvyyttä, oletan, lievitti kuitenkin jonkin verran se äärimmäinen tuska, jota koin vammojeni vuoksi.

… luoti oli osunut minuun samalla hetkellä, kun tunsin tippuvani ikkunasta ja sen voima heitti minut sisälle. Olin usein huomauttanut rouva Taylorille tuosta yksittäisestä seikasta, että päädyin huoneeseen sisälle, vaikka hetkeä ennen, minuun osuttua, olin tuntenut tippuvani ulos ja etten aiemmin ollut pystynyt selittämään sitä; mutta nyt se oli valjennut täysin ja palautunut selkeästi mieleeni. Minä todellakin olin tippumassa ikkunasta ulos, kun joku roistoista tähtäsi sydämeeni. Luoti osuikin kellooni ja sysäsi minut takaisin; jos olisin tippunut, olisin taatusti kuollut – jos en pudotuksen voimasta, niin ympärilläni olevien toimesta – ja tuo luoti, jonka tarkoitus oli tappaa minut, muuttuikin kaikkivoivan sallimuksen johdosta armon sanansaattajaksi ja pelasti henkeni. En tule koskaan unohtamaan niitä kiitollisuuden tunteita, joita tuolloin tunsin taivaallista Isääni kohtaan; tilanne oli elävästi kuvattu edessäni ja sydämeni suli Herran edessä. Minusta tuntui, että Herra oli säästänyt minut erityisen armoteon kautta; minun aikani ei ollut vielä koittanut ja minulla oli vielä työtä tehtävänäni maan päällä.

– John Taylor

John Taylor kirjoitti muistelmansa profeetan viimeisistä päivistä maan päällä

  1. kesäkuuta 1844, John Taylor, joka oli Carthagen vankilassa Joseph ja Hyrum Smithin sekä Willard Richardin kanssa, yritti rohkeasti puolustaa rakasta johtajaansa murhanhimoista kansanjoukkoa vastaan. John Taylor haavoittui vakavasti luotisateessa, joka tappoi Josephin ja Hyrumin. Hän kuitenkin toipui ja jokin aika sen jälkeen hän kirjoitti muistelmansa profeetan viimeisistä päivistä maan päällä. John Taylorin yksityiskohtainen omakohtainen kertomus tuosta marttyyrikuolemasta on todiste palautetun kirkon johtavien veljien hyvyydestä ja syvästä uskosta. Marttyyrikuoleman silminnäkijä -kirja sisältää John Taylorin kirjoittaman kertomuksen kokonaisuudessaan. Sen lisäksi se auttaa lukijaa antamaan hänen todistukselleen perspektiiviä, sillä se sisältää:
  • Yhteenvedon John Taylorin elämän varhaisista vaiheista.
  • Selvityksen marttyyrikuolemaa välittömästi seuranneista tapahtumista.
  • Lyhyen yleiskuvauksen John Taylorin elämästä, mukaan lukien hänen palvelutyönsä kirkon kolmantena presidenttinä.

Kuten B. H. Roberts on todennut, vanhin Taylorin selonteko näistä tapahtumista omaa ”merkittävää historiallisesta arvoa” ja ”ansaitsee elää ikuisesti”. Aitoutensa vuoksi – jonka kaltaista vain omakohtainen selonteko voi tarjota – tämä kirja on oleellinen osa mormonikirjakokoelmaa.

Tämän artikkelin on alun perin kirjoittanut John Taylor (toim. Mark H. Taylor) ja se on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä ”A Glimpse into the Final Moments of Joseph Smith’s Life from a Witness to His Martyrdom”.

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company

(Visited 26 times, 1 visits today)