Kun olin nuori, uskonnolla ei ollut suurtakaan merkitystä elämässäni. Äiti oli jo opettanut meille lapsille rukouksen merkityksestä iltarukousten muodossa, ja se onkin seurannut matkalla läpi elämäni. Myöhemmin nuorena keskikoulussa ollessani luokkatoverini Eira pyysi minua mukaansa  englannin tunneille mormonikirkkoon. En ollut koskaan kuullut puhuttavan mormoneista, joten en miettinyt asiaa sen tarkemmin, vaan eräänä torstaina suuntasimme kulkumme Hennalaan, jossa kirkko sijaitsi.

Tapasimme siellä muitakin nuoria, osa kuului kirkkoon, osa ei. Lähetyssaarnaajat, jotka olivat kohteliaita nuoria miehiä, pitivät meille englannin tunnin ja kaikki tuntui mukavalta. Saimme joka viikko ”kotiläksyjä” ja outoa kyllä se tuntui ihan oikealta ja mukavalta.

Oma kielitaitoni oli vielä tuohon aikaan melkoisen vaatimaton, ja iloitsin, että opin uusia sanoja ja uskaltauduin sanomaankin jotain englannin kielellä. Viikkojen kuluessa nuoret alkoivat pyytää meitä jäämään tuntien jälkeen kirkolle ja osallistumaan myös NVK:hon, Nuorten valistuskerhoon. Siellä nuoret tekivät kaikenlaista mukavaa yhdessä: pelattiin, urheiltiin ja  saatiin myös opetusta.

Viikot ja kuukaudet kuluivat ja ystäväni Eira lakkasi käymästä torstaisin tunneilla, mutta minä jatkoin  innokkaana. Aloin käydä myös sunnuntain kokouksissa ja se tuntui täysin luonnolliselta. Todistukseni alkoi kehittyä pikkuhiljaa ja aloin olla valmis kasteelle. Kaikki ei kuitenkaan sujunut kovin helposti, koska perheeni oli kovasti pyrkimyksiäni vastaan ja yritti kaikin mahdollisin tavoin puhua minua eroon ajatuksestani liittyä Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon.

Muutamien kuukausien kuluttua ja käytyään keskusteluja luterilaisen papin kanssa isäni antoi minulle luvan mennä kasteelle. Se oli elämäni paras päätös! Se ei kuitenkaan tehnyt elämästäni helppoa, ja kun mietin kaikkea kokemaani elämän varrella, ymmärrän, etten olisi selvinnyt tästä kaikesta ilman Taivaallisen Isäni apua ja Kristuksen suorittamaa lunastusta.

Elämäni kuitenkin muuttui kasteen myötä ja oli helpompi kasvaa ihmisenä ja oppia omista virheistään. Ja kaiken keskellä, punaisena lankana, niin silloin kuin nytkin, kulki tieto pelastussuunnitelmasta, armon suuruudesta meitä jokaista ihmislasta kohtaan ja parannuksen periaatteesta, joka mahdollistaa meille virheiden ja syntien korjaamisen jokaisena päivänä ja antaa toivoa ja vahvistaa meitä matkalla takaisin Isän luo.

Vaikka elämässä kohtaamme paljon vaikeitakin haasteita, olen oppinut ymmärtämään, että niiden kautta voin oppia asioita, joita tulin tänne maan päälle opettelemaan. Antamalla myös vaikeita kokemuksia Isä haluaa nähdä meidän halukkuutemme täyttää tämän maanpäällisen elämämme tarkoituksen eli oppia ja kasvaa sellaiseksi ihmiseksi, mihin meillä on täällä mahdollisuus. Isä Jumala, Kristus ja pelastussuunnitelma ovat niitä asioita, jotka kannattelevat minua elämässäni ja olen niistä äärimmäisen kiitollinen.

Mutta elämällä oli vielä tarjottavana yllätyksiä. Muutamaa vuotta myöhemmin Lahden seurakunnassa tapahtui jotain, minkä vuoksi kymmenen nuorta ihmistä jäi kokonaan pois kirkosta. Minä olin yksi heistä. On vaikeata sanoa, mistä se kaikki johtui, mutta niin vain tapahtui, ja se on hyvin surullista. Mutta kuten kaikissa ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa, ihmisten ajatukset eivät aina kohtaa ja ongelmia syntyy.

Jälkeenpäin ajateltuna, tuokin aika poissa kirkosta, oli minulle kasvun aikaa. Opin noina vuosina paljon rakkaudesta, vastuusta, oikeasta ja väärästä ja siitä, mitä todellinen todistus kirkosta on. Opin anteeksiannosta ja nöyryydestä, Kristuksen kaltaisesta rakkaudesta ja siitä, ettei kukaan ole koskaan liian huono tulemaan Herran eteen. Opin myös, että Jumalan rakkaus on paljon suurempaa, kuin voisin milloinkaan uskoa. ja että hänelle kukaan ei ole parempi tai huonompi toista.

Kun vuosien kuluttua palasin kirkkoon, se tapahtui tyttäreni kautta. Olin päättänyt viedä hänet kerran kirkkoon, josta olin hänelle kertonut. Sen sunnuntain jälkeen hän halusi joka sunnuntai mennä sinne ja alkeisyhdistykseen uudelleen ja uudelleen. Minä tiedän, että se oli myös Isän tahto, ja tällä tavoin hän halusi tuoda kadonneen lampaan takaisin vaikka karitsankin kanssa.

Tästä kaikesta on jo kulunut aikaa, ja tyttäreni on asunut perheensä kanssa Yhdysvalloissa jo 17 vuotta. Hänen miehensä on palvellut kokoaikaisessa lähetystyössä ja heillä on kaksi ihanaa tytärtä. Olen kiitollinen, että tyttäreni halu tuntea Pyhää Henkeä ja nauttia toisten lasten seurasta alkeisyhdistyksessä avasi meille tien takaisin kotiin.

Artikkelin on kirjoittanut Sirpa Kantelinen.

(Visited 172 times, 1 visits today)