Hei, olen Tanja ja en ole alkoholisti.

Itse asiassa, en ole koskaan juonut lasillistakaan alkoholia. Olen nimittäin mormoni, siis Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen. Jo kolmannessa polvessa vieläpä. Joku voisi jopa kuvailla minua kiltiksi pieneksi pyhäkoulutytöksi, sillä en ole koskaan sen suuremmin kapinoinut vanhempieni opetuksia vastaan – en ole koskaan hiippaillut kavereiden kanssa ostarin kulman taakse tupakalle tai kotibileissä jonkun isän viinakaapille. Mutta siinä missä kiltti pieni pyhäkoulutyttö tekee kaiken, mitä käsketään, minä teen niin kuin tahdon. Ja se nyt vain sattuu olemaan pyrkimys seuraamaan Kristuksen esimerkkiä omassa elämässäni.

En väitä, että elämäni olisi millään muotoa ollut vain ja ainoastaan (piikittömillä!) ruusuilla valssaamista, mutta en pysty määrittelemään mitään yksittäistä mullistavaa hetkeä tai kokemusta elämässäni, joka olisi muuttanut elämäni suunnan. Päinvastoin, pienet asiat jokapäiväisessä elämässäni ovat vain hiljalleen kasvattaneet todistustani Jeesuksen Kristuksen evankeliumista ja vahvistaneet käsitystäni oman olemassaoloni tärkeydestä ja syistä.

Nuoruudessani näin kerta toisensa jälkeen, kuinka vanhempani kuuliaisesti noudattivat Herran käskyjä. He esimerkiksi maksoivat aina kymmenykset – huolimatta siitä, että 90-luvun laman jälkipyykissä perheemme rahavarat olivat tiukilla. Jotenkin rahat silti aina riittivät. Tai muistanpa yhdenkin kerran, kuinka pari päivää automme hajottua eräs sukulainen aivan yllättäen lahjoitti edesmenneen miehensä auton meille, täysin tietämättömänä tilanteestamme. Olen täysin vakuuttunut siitä, että tämänkaltaiset siunaukset olivat suoraa seurausta vanhempieni kuuliaisuudesta.

Heidän esimerkkiään olen yrittänyt myöhemmin seurata omassa elämässäni. Kaiken näkemäni ja oppimani perusteella en ole halukas edes kokeilemaan, olisiko elämä ehkä parempaa tai helpompaa, jos tekisin asiat toisin. Vahvasti epäilen.

Saanen kertoa tarinan. Olipa kerran nuori mies – kutsutaanpa häntä vaikka Frediksi – joka asui eräällä saarella. Fredin elämä ryömi pohjamudissa: ei ollut kotia, ei perhettä, ei työtä – ei toivoa. Niinpä hän viimeisenä oljenkortenaan polvistui ja rukoili Jumalalta apua ja johdatusta. Seuraavana päivänä hänen ollessaan kirjastossa, hän huomasi eräällä hyllyllä kahden ison kirjan välissä pienen sinisen kirjan. Se selvästi veti häntä puoleensa. Niinpä Fred lainasi kirjan ja alkoi lukea sitä. Vielä viikonkaan lukemisen jälkeen ei kirjassa kuitenkaan ollut päätä eikä häntää, joten hän jätti sen sikseen.

Joitakin päiviä myöhemmin Fred oli kävelyllä ja sai yllättäen tunteen, että hänen tulisi mennä kaupungin keskustaan. Fredille ei kuitenkaan tullut mieleen mitään tarvetta mennä kaupunkiin (eikä hänellä ollut rahaakaan), joten hän jatkoi kävelyään. Tunne kaupunkiin menemisen tarpeellisuudesta kuitenkin vahvistui vahvistumistaan. Lopulta Fred luovutti ja kääntyi kohti kaupunkia.

Välittömästi Fredin astuttua sivukujalta kaupungin keskuskadulle mormonilähetyssaarnaajat lähestyivät häntä. Mikä yllättävintä, heillä oli mukanaan juuri tuo samainen pieni sininen kirja – Mormonin kirja. Fred oli kiinnostunut kuulemaan siitä enemmän, joten lähetyssaarnaajat sopivat tapaamisen hänen kanssaan. Kun lähetyssaarnaajasisaret sitten alkoivat opettaa Frediä, pienen sinisen kirjan sisältöön tuli yllättäen järkeä. Samoin järkeä tuntui olevan myös sisarten opetuksissa.
Mutta Frediä ei helpolla höynäytetä. Hän halusi olla varma kuulemiensa asioiden todenperäisyydestä. Internetin ihmeellinen maailma tarjosi hyvinkin ristiriitaisia ajatuksia ja Fredin kysymyslista kasvoi opetustuokio toisensa jälkeen. Lähetyssaarnaajat kärsivällisesti kuuntelivat hänen huoliaan ja pyrkivät parhaansa mukaan vastaamaan hänen kysymyksiinsä. Lopulta, pitkään tutkittuaan ja monien (monien!) kysymysten jälkeen, Fred oli vakuuttunut hänelle opetetun evankeliumin oikeellisuudesta ja siitä, että se on totta. Hän päätti mennä kasteelle.

Alkumetrit kasteen jälkeen sujuivat hyvin. Seurakunta oli mukava ja Fred nautti kirkossa käymisestä ja evankeliumin opiskelusta. Valitettavasti elämä ei kuitenkaan aina mene niin kuin Strömsössä ja kohtaamme vastoinkäymisiä. Joskus otamme murskavoiton, toisinaan jäämme alakynteen. Surkeiden sattumusten summana Fred ei kokenut enää oloaan tervetulleeksi seurakunnassa, minkä vuoksi hän päätti erota kirkosta. Todistus evankeliumista jäi kuitenkin kytemään.

Myös muutama kirkkoon kuuluva ystäväkin pysyi kuvioissa. Yksi heistä sattui olemaan Frediä opettanut lähetyssaarnaaja. Tämä lähetyssaarnaaja oli lähetystyönsä jälkeen palannut kotimaahansa ja tutustunut nuoreen mieheen, rakastunut palavasti ja suunnitteli nyt häitä. Hän kutsui Fredinkin häihinsä – Suomeen! Frediä (kaikki uusi kun kiinnosti) ajatus tuosta kylmästä ja lumisesta Joulupukin kotimaasta houkutteli ja niinpä hän päätti ottaa hääkutsun vastaan.

Matkaansa edeltävänä iltana Fred ehdotti Jumalalle, että tämä olisi hänelle viimeinen mahdollisuus selvittää, mitä hänen pitäisi tehdä. Jos Jumala haluaisi hänen palaavan kirkkoon, hän tarvitsisi merkin. Ja merkin Jumala toden totta antoi!

Fred nimittäin tapasi tytön. Tyttö – kutsutaanpa häntä vaikka Liisaksi – oli mormoni ja auttelemassa ystävänsä häissä keittiössä. Tuonne samaiseen keittiöön oli luikkinut piilottelemaan myös Fred, sillä hän ei tuntenut häistä ketään. Liisan ensimmäiset sanat Fredille olivat: ”Tiedäthän, ettei kukaan koskaan mene kanssasi naimisiin!” (se on ihan oma tarinansa, mutta takaan ja vakuutan, ettei hän sanonut niin ilkeyttään!) Avausrepliikin erikoisuudesta huolimatta kaksikko alkoi jutella.

Juttu luisti ja seuraavana päivänä kirkossa he juttelivat vähän lisää. Samaisen sunnuntain iltana Fred ja Liisa tapasivat vielä tuoreen avioparin luona rääppiäisissä (häistä oli jäänyt PALJON herkullista ruokaa) ja juttelivat vielä vähän lisää. Oikeastaan, he juttelivat aika paljon lisää. Illan kuluessa muut vieraat lähtivät ja Fred ja Liisa vain istuivat olohuoneessa juttelemassa… aamukuuteen asti!

Pari tuntia myöhemmin Fredin oli aika lentää takaisin kotiinsa. ”Hauska tyyppi, mutta se siitä.” – niin ajattelivat molemmat. Mutta Herra taisi ajatella toisin. Fred ja Liisa jatkoivat nimittäin tuttavuuttaan Facebookissa ja pari kuukautta myöhemmin Liisa lensi tapaamaan Frediä tämän kotisaarelle. Puolitoista vuotta (ja monen monta Skype-tuntia) ensitapaamisensa jälkeen Fred muutti pysyvästi Suomeen ja pariskunta sanoi toisilleen ”tahdon”. Niinpä niin, mitäs menikään Liisa sanomaan heidän kohdatessaan ensimmäisen kerran..

Tuon häitä edeltävän puolentoista vuoden ajan Fred ja Liisa tekivät ahkerasti töitä yhdessä saadakseen Fredin elämän raiteilleen myös hengellisestä näkökulmasta. Työ tuotti tulosta ja kuukausi heidän häidensä jälkeen Fred kastettiin toistamiseen Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi. Vuosi myöhemmin he saivat mahdollisuuden mennä temppeliin, jossa Fred, Liisa ja heidän parikuukautinen pienokaisensa sinetöitiin yhteen myös iankaikkisuudeksi – he ovat perhe aina ja ikuisesti, myös tämän elämän jälkeen.

Kuten ehkä arvata saattaa, tuo tarinan tyttö, ”Liisa”, olen oikeasti minä. Tämä on meidän tarinamme – tai ainakin sen alku. En väitä, että matkamme olisi ollut ollenkaan helppo tai parannuksen prosessi mitenkään nopea, mutta se on mahdollinen. Herralle on kaikki mahdollista. Hänen avullaan kaikki on meillekin mahdollista. Ihan jokaiselle meistä.

Herralla on meille suunnitelma; ja vaikka emme aina ymmärräkään sitä etukäteen, voimme luottaa, että Hän pitää meistä huolta. Hän ei anna meille vastoinkäymisiä, joista emme selviäisi – tavalla tai toisella. Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä muutosta, aina voi tehdä parannuksen. Mutta yksin emme tässä elämässä pärjää. Tarvitsemme ystäviämme ja perhettämme (olipa se biologinen tai ei). Ja ennen kaikkea, tarvitsemme Herraa.

Tarinoita on yhtä monta kuin ihmisiäkin. Minun ja mieheni lapsuus, kasvatus ja valinnat poikkeavat toisistaan täysin. Mutta ei se matka, vaan se päämäärä.
On vaikea pukea sanoiksi, kuinka kiitollinen olenkaan perheestäni; sekä siitä, jossa olen saanut kasvaa, että siitä, jota saan nyt kasvattaa. Olen kiitollinen niistä (huonoistakin) valinnoista, joita mieheni on tehnyt, sillä niiden ansiosta tapasin hänet. Niiden ansiosta meillä on valloittavan ihana pojankoltiaisemme. En malta odottaa, kuinka tarinamme vielä jatkuu – rakastan teitä, pojat!

-Tanja
P.s. Ei, miehenikään nimi ei oikeasti ole Fred, se on Laurance.

 

Robinsonin mormoniperheen isä on käännynnäinen

Robinsonin perhe Helsingin temppelin edustalla.

(Visited 685 times, 9 visits today)