Olemme mormoneja. Me tiedämme sen, me elämme sen mukaan, me rakastamme sitä.

Mutta mitä tapahtuu, kun sinusta tuntuu, että et tiedä sitä? Mitä tapahtuu, kun sinulla on vaikeuksia elää sen mukaan ja rakastaa sitä?

Mitä tapahtuu, kun olet osa uskovien yhteisöä, mutta sinulla on vaikeuksia uskoa?

Ja siitä pääsemmekin yllätyskysymykseen: mitä jos sinusta tuntuu, että et kuulu joukkoon?

Riittämättömyyden ja epäilyksen tunteet

Ehkä sinulla on joskus ollut sellaisia tunteita. Ehkä olet kamppaillut uskosi kanssa ja kohdannut vaikeuksia ennen kuin olet saanut oman todistuksen. Ehkä sinusta tuntuu siltä tälläkin hetkellä.

Vaikka et olisikaan koskaan kamppaillut oman uskosi kanssa, todennäköisesti tiedät jonkun, joka on aiemmin kamppaillut tai tällä hetkellä kamppailee omien uskomustensa tai yhteenkuuluvuuden tunteidensa kanssa.

Tosiasiassa se on paljon yleisempää kuin ehkä ajattelet.

Joseph Smith opetti, että ”uskonnolla, joka ei vaadi kaiken uhraamista, ei ole milloinkaan kylliksi voimaa tuottaa elämälle ja pelastukselle välttämätöntä uskoa”.

Vaikka tämä lainaus on usein liitetään uhraamisen tärkeyteen, on välttämätöntä, että ymmärrämme sen suhteen myös kuuliaisuuteen.

Kaiken uhraaminen (tai halukkuus tehdä niin) vaatii periaatteessa täydellistä kuuliaisuutta. Kukaan ei luonnostaan HALUA uhrata kaikkea – ennemminkin teemme sen siksi, että meillä on uskoa, joka saa meidät olemaan kuuliaisia. Meidän täytyy olla kuuliaisia saadaksemme halun saavuttaa iankaikkinen elämä ja ollaksemme kelvollisia saamaan taivaan siunaukset.

Täydellisyys, joka vaatii täydellistä kuuliaisuutta, on lopullinen päämäärämme. Mutta että pitäisi olla täydellisen kuuliainen nyt? Se tuo paljon paineita. Ja mormonit eivät ole ainoita, joista tuntuu siltä.

Oikeaoppisen elämäntavan paineet

Ortodoksijuutalaisyhteisössä oli äskettäin sydäntäsärkevä itsemurhien ja yliannostusten hyöky. Surullista on se, että monet niistä, jotka tekivät itsemurhan ja ottivat yliannostuksen, olivat uskovia, jotka kamppailivat uskonsa kanssa, ja sellaisia, jotka tunsivat olevansa epätäydellisiä. Nämä uskovat kokivat kamppailevansa selviytymisestä suunnattomassa paineessa, joka seuraa sellaista ylevää (ja ehkä mahdotonta) tavoitetta.

Forward.com -sivusto, joka ”julkaisee osuvia reportaaseja asioita, aatteista ja instituutioista, joilla on merkitystä Amerikan juutalaisille”, julkaisi äskettäin artikkelin otsikolla ”Was 2016 the ’Worst’ Year for Ultra-Orthodox Suicide and Overdose?” Artikkeli käsittelee itsemurhien ja yliannostusten epidemiaa, jonka ”ääriortodoksi”-yhteisö pelkää ehkä olevan tulossa heidän uskossaan olevien keskuuteen.

Artikkelissa lainataan usein Boorey Deutschia, väärinkäytön vastustaja-aktivistia juutalaisessa yhteisössä. Hän kertoo, että monet hänen tuntemansa ihmiset tappoivat itsensä ja/tai ottivat yliannostuksen vuonna 2016.

”Surullisinta on se, että sitä ei voinut nähdä heidän kasvoistaan”, sanoi Deutsch. ”Koska yhteisö oli niin suljettu, ja he olivat peloissaan, he eivät uskaltaneet puhua siitä, tai edes näyttää sitä ulospäin.”

Hän totesi myöhemmin: ”Nämä ihmiset eivät usko, että olisi ketään, joka kuuntelisi heitä. Perhe sanoisi vain että ’häpäiset heidät.'”

Ääriortodoksijuutalaisen elämäntavan vaikeudet jättävät kirkkaasti jälkeensä mormoniperiaatteiden mukaisen elämän hankaluudet. Mutta kuten uskonnolliset mormonit, ääriortodoksijuutalaiset uskovat myös, että he elävät Jumalan tahdon mukaisesti, ja on musertavaa, kun lapsi, puoliso tai ystävä jättäytyy pois.

Usko vs. kulttuuri

Deutschin mukaan riittämättömyyden tunteet tai pelko perheen ja rakkaiden järkyttämisestä oli tärkeässä osassa itsemurhien tekemisessä ja yliannostuksissa tuossa juutalaisessa yhteisössä vuonna 2016. Epäilemättä, ja valitettavasti, perheen jäsenet, vaikka he kuinka tarkoittaisivat hyvää, asettavat paljon paineita toisilleen käyttäytyä täydellisesti.

Gale, eräs MormonHub-sivuston kirjoittajista, koki mielenkiintoisen muunnoksen tästä aiheesta, kun hän ilmoitti halunsa tulla kastetuksi Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon 16 vuoden iässä. Hänen vanhempansa kieltäytyivät antamasta lupaa siihen ja tunsivat itsensä petetyiksi. He olivat juutalaisia, mutta eivät kovin aktiivisia. He eivät harjoittaneet uskontoa kotona. Itse asiassa, Galen isä oli ateisti. Galen kapinointi oli sen vastustamista ja uskon tavoittelemista. Tutkimukset osoittavat, että yli puolet agnostikkojen ja ateistien lapsista tekevät samoin.

”Tällaista sitoutumista oikeaoppisuuteen löytyy mihin tahansa uskontokuntaan kuuluvien uskovien joukosta, ateismi mukaan luettuna, mormonismi mukaan luettuna”, Gale jatkoi. ”Usko täyttää elämän ja toiminta juontaa uskosta. Mitä tapahtuu, kun tunnet olevasi erilainen, jos et usko, että voit kuulua joukkoon ja jos haluat kulkea toiseen suuntaan?

Monet miettivät samankaltaisia kysymyksiä.

Uskovien yhteisöön kuuluminen tuo jäsenilleen rauhaa ja turvallisuuden tunnetta. Se antaa heille yhteenkuuluvuuden tunnetta ja tarkoituksen. Kuitenkin, kun joku kamppailee uskonsa kanssa, hänestä saattaa tuntua, että hän on menettänyt kaikki nuo asiat ja että hän on pettänyt ihmiset, jotka ovat hänelle kaikkein tärkeimpiä.

On ymmärrettävää, että tämä menetyksen tunne usein laukaisee hämmennyksen, yksinäisyyden, masennuksen ja ahdistuksen tunteita.

Nämä epätoivon tunteet ovat johtaneet monia epäileviä uskovia itsetuhon partaalle, ja valitettavasti liian moni on päättänyt hypätä. Nämä yksilöt ovat tunteneet olevansa kykenemättömiä voittamaan yhteisönsä  – ja monissa tapauksissa heidän itsensä – asettamia paineita.

”Henkilön syvällä olevat uskomukset eivät välttämättä aiheuta painetta, vaan kulttuuri, jota henkilö myötäilee voidakseen elää noiden uskomusten mukaan”, sanoi Gale. ”Miten joku voi astua esiin ja sanoa: ’Haluan tehdä jotain erilaista.’ Monet juutalaiset , jotka tappoivat itsensä, marssivat tahdissa, eikä kukaan tiennyt, että he olivat vaikeuksissa.”

Kamppailun ei tarvitse johtaa tuhoon

Lokakuun 2015 yleiskonferenssipuheessaan, ”Tämä on äitisi,” Jeffrey R. Holland puhui samaan sukupuoleen liittyvän viehtymyksen takia ennenaikaisesti lähetystyöstä palanneen nuoren miehen uskonkriisistä. Hän puhui tämän nuoren miehen kamppailusta päästä yhteisymmärrykseen kirkon kulttuurin sekä kirkon opin ja uskomusten kanssa.

”…hänen uskonsa oli kriisitasolla, hänen emotionaalinen taakkansa kasvoi yhä raskaammaksi ja hänen hengellinen tuskansa kävi yhä syvemmäksi. Hän oli vuoroin loukkaantunut, hämmentynyt, vihainen ja lohduton”, sanoi Vanhin Holland.

Sitten Vanhin Holland puhui pojan äidistä, joka ei koskaan painostanut häntä, vaan osoitti rakkautta poikaansa kohtaan samoin kuin evankeliumia kohtaan.

”…äiti lausui kerta toisensa jälkeen pojalleen oman todistuksensa Jumalan voimasta, Hänen kirkostaan mutta varsinkin Hänen rakkaudestaan tätä lasta kohtaan. Samalla hän todisti myös omasta ehdottomasta, ikuisesta rakkaudestaan poikaansa kohtaan.”

Varmastikin näin tilanteet tulisi käsitellä silloin kun joku, jota me rakastamme, ilmaisee tunteita, jotka ovat meidän uskomuksiamme vastaan. Kyllä, olemme pettyneitä, kun joku päättää kulkea toiseen suuntaan. Kyllä, me toivomme, rukoilemme ja paastoamme, että tämä henkilö palaisi takaisin.

Mutta meidän ei pitäisi koskaan luoda ympäristöä, jossa joku pelkää pelkojensa, kamppailujensa tai epäilyjensä ilmaisemista – ja meidän täytyy auttaa toisia niin, että he eivät langettaisi kohtuutonta painetta itseään kohtaan.

Pojasta, josta Vanhin Holland puhui, oli varmasti vaikeaa tulla kotiin lähetystyöstä. Ei varmastikaan ollut helppoa kertoa vanhemmille, lähetysjohtajalle, piispalle, tai kenellekään koettelemuksestaan. Ei varmastikaan ollut helppoa kestää kulttuurista painetta, ja hän luultavasti pelkäsi, että hänen rakastamansa ihmiset pilkkaisivat häntä.

Kuitenkin hän saattoi ymmärtää, että uskonnollisessa kulttuurissa ja opissa on eroja.

Siitä huolimatta, mitä toiset, erityisesti ääri-oikeaoppiset uskovaiset, saattavat ajatella; siitä huolimatta, mitä hänen yhteisössään saatetaan sanoa tai olla sanomatta; siitä huolimatta, millaista painetta hän kokee perheensä ja ystäviensä ja jopa itsensä taholta – ihmisen täytyy ymmärtää, että Jumalan rakkaus ei koskaan horju. Se ei koskaan lopu.

Jos kamppailet uskosi kanssa missä tahansa asiassa, muista etsiä valoa. Puhu sellaisten ihmisten kanssa, joita kunnioitat ja ihailet. Puhu piispasi ja uskottujen johtajien kanssa.

Älä pelkää puhua asioista, jotka vaivaavat sinua. On hyväksyttävää kysyä kysymyksiä. Ei haittaa, jos sinulla on vaikeaa jonkun asian kanssa.

Muistele vain sitä uskonnollista kulttuuria ja paineita, joita tunnet, olivatpa ne itsesi tai yhteisön aiheuttamia. Ne voivat muuttua.

Mutta Jumalan rakkaus ja sinun iankaikkinen arvosi? Ne eivät koskaan muutu.

 

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Amy Keim ja se on julkaistu mormonhub.com -sivustolla. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.

(Visited 33 times, 1 visits today)