Kuulin sen seminaarissa. Kuulin sen instituutissa. Kuulin sen hengellisissä tuokioissa, uskontotunneilla ja pyhäkoulussa. Kun olin suorittanut kaikki uskonnollisen opetuksen opintopisteet Idahon BYU:ssa, todennäköisesti mutisin tuota lausetta jo unissani ja tein siitä lauluja päässäni.

Se on totuus, jonka me kaikki tiedämme: ihmeitä edeltää usko.

Se on todistettu kerta toisensa jälkeen; kun Daniel heitettiin leijonien luolaan tai kun Nefi katkaisi köydet, joilla hänen aina-niin-hyväntahtoiset veljensä olivat hänet sitoneet. Ensin Danielilla ja Nefillä oli uskoa – sitten heidät vapautettiin heidän ahdingoistaan.

Joseph Smith vapautettiin viime hetkellä Saatanan otteesta pyhässä lehdossa. Vasta hänen käännyttyään Jumalan puoleen hänet päästettiin häntä ympäröivästä pimeydestä. Vaikka tilanne saattoikin olla toinen, lopputulos oli sama Alma nuoremmalle, joka vapautettiin suuresta kärsimyksestään hänen käännyttyään Kristuksen puoleen.

Usko ei ole ainoa asia, joka edeltää ihmeitä

Siinä se on. Kaava on hyvin yksinkertainen. Usko → ihme.

Mutta odotas!

Kaikilla noilla tarinoilla on jotain muutakin yhteistä. Eikä se ole mitään epämääräistä, kuten että he kaikki pitivät pizzasta, joten sinulla täytyy olla usko + pizzaa saadaksesi aikaan ihmeen.

Heillä kaikilla oli koettelemuksia. Joka ikinen tapaus, josta luemme pyhistä kirjoituksista ja jossa esiintyy ihme, on suoraa seurausta vaikeuksista, joita kyseinen henkilö tai ryhmä joutui uskollisesti kestämään.

Daniel heitettiin leijonien luolaan, koska hän kieltäytyi palvelemasta kuningasta. Laman ja Lemuel sitoivat Nefin, koska hän yritti puhua heille kuuliaisuudesta Jumalaa kohtaan. Joseph Smithin ympäröi vastustajan voima. Alma nuorempi kohtasi hirvittävää tuskaa, joka oli seurausta hänen synneistään.

Oliko heillä mitään muuta yhteistä? Kukaan heistä ei kärsinyt vain viittä minuuttia, kunnes taivaallinen Isä vapautti heidät. Totta on, etteivät Nefi ja Joseph välttämättä kärsineet kovin pitkään juuri mainituissa tapauksissa, mutta he kohtasivat myös paljon henkilökohtaista murhetta ja kärsimystä läpi elämänsä.

Jonkin asian kestäminen harvoin viittaa mihinkään, joka kestää alle 60 minuuttia. Usein se tarkoittaa kestämistä pitkään ja kestämistä kärsivällisesti ja uskollisesti.

Meillä kaikilla on ollut ongelmia ja vaikeuksia, jotka meidän on täytynyt kohdata, enkä millään muotoa ole poikkeus itsekään.

Kasvoin itärannikolla, mutta päätin lähteä opiskelemaan yliopistoon Brigham Young Universityyn, Idahoon. Se oli yli 3 000 kilometrin päässä kotoani ja tunsin vain kourallisen ihmisiä sieltä. Olin peloissani ja yksinäinen, mutta tiesin oppivani rakastamaan sitä.

Sitten sairastuin.

Minulla alkoi olla päivittäin kovaa vatsakipua ja pelottavampaa siitä teki sen, ettei minulla ollut perhettäni lähelläni. Minulla diagnosoitiin virus, jonka parantumiseen menisi pari viikkoa. Lääkäri neuvoi vain odottamaan, että tauti parantuisi omaan tahtiinsa ja hän vakuutti minulle, että alkaisin voida paremmin pian.

Mutta niin ei käynyt. Siitä on nyt kuusi vuotta ja vielä tänäkin päivänä saan hirvittävän tuskallisia vatsakipuja. Minua on siunattu lääketieteellisillä keinoilla, jotka ovat lievittäneet päivittäin tuntemaani kipua, mutta se ei ole täysin poissa, eikä todennäköisesti koskaan tulekaan olemaan.

Toivoisin voivani sanoa, että olen aina kestänyt tätä koettelemustani vahvana ja arvokkaasti; etten ole koskaan kyseenalaistanut miksi taivaallinen Isä antaa minun kärsiä tämän koettelemuksen läpi. On ollut aikoja, jolloin olen tuntenut itseni hyljätyksi ja miettinyt missä ihmeessä oli MINUN ihmeeni? Miksi taivaallinen Isä ei ole parantanut sairauttani ja antanut minun olla tavallinen ihminen?

Epäilyksen hetkistäni huolimatta minulla oli uskoa ja minä todellakin kävin läpi suuria vaikeuksia. Joten ajattelin oman ihmeeni odottavan aivan nurkan takana.

Mutta se ihme, jonka ajattelin ansaitsevani – että tämä koettelemus poistettaisiin minulta – ei ole vieläkään tapahtunut.

Mutta olen saanut toisenlaisia ihmeitä: pystyin suorittamaan menestyksekkäästi koko lähetystyöni (huolimatta terveysongelmistani), olen löytänyt lääkkeitä, jotka lievittävät kipuja, ja olen löytänyt puolison, joka on rakastava, ymmärtävä ja kiltti – erityisesti silloin, kun olen kipeä.

Ihmeet, vaikkeivät ne olleet juuri niitä, joita rukoilin, tapahtuivat. Mutta ne tapahtuivat vain – ja huomasin ne vain – koska jouduin kohtaamaan tämän koettelemuksen.

Kyllä, minulla on edelleen päiviä, jolloin kaipaan vain olla ”tavallinen ihminen”, jonka ei tarvitse yllättäen lähteä kesken päivälliseltä ystävien kanssa, koska vatsaani koskee niin paljon. Edelleen itken silloin tällöin ja edelleen turhaudun. Mutta kun ymmärrän, että ihmeet tapahtuvat suorana seurauksena koettelemuksistani yhdistettynä uskooni, se auttaa minua tuntemaan toivoa ja näkemään nykyhetkeä pidemmälle.

Jumala antaa meille ihmeitä, joita tarvitsemme

Opimme raamatunkohdasta 2. Kor. 12, että Paavalilla oli ”pistävä piikki ruumiissaan” tai jokin koettelemus, joka oli seurausta kuolevaisuudesta. Kuten minäkin, Paavali pyysi Herraa ottamaan vastoinkäymiset pois häneltä. Mutta Herra ei tehnyt niin.

Sen sijaan, että Paavali olisi katkeroitunut, hän päätti tulla paremmaksi. Hän ymmärsi, että Herra vahvistaa meitä vastoinkäymistemme kautta, mikä tekee niistä – omalla tavallaan – siunauksia. Paavali sanoi: ”Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima.”

Paavalilla oli uskoa Herraan ja Hänen suunnitelmaansa. Hän kamppaili hänen ”pistävän piikkinsä” kanssa, mutta pystyi sitten tuntemaan Jumalan armon ja saamaan rauhan ja toivon ihmeen, joka auttoi häntä ”ylpeilemään heikkoudestaan”, sillä hän tiesi vastoinkäymistensä tuovan häntä lähemmäs Jumalaa.

Se ei tietenkään tarkoita, että joka kerta Paavalin kärsiessä, hän meni ja osti ilmapalloja ja serpentiiniä järjestääkseen juhlat. Se ei tarkoita, että joka kerta, kun minulla on vatsakipuja, minun pitäisi tehdä juliste, joka sanoo ”MINÄ SYDÄN TERVEYSONGELMANI”. En usko Paavalin välttämättä taputtaneen ilosta joka kerta tuntiessaan tuskaa, sillä – jos nyt ihan rehellisiä ollaan – se olisi aika sekopäistä. Ennemminkin, uskon hänen iloinneen siitä tiedosta, että hänen tuskansa ja ahdinkonsa kehitti häntä ja teki hänestä paremman; hänen vastoinkäymisensä ja koettelemuksensa auttoivat häntä tuntemaan olevansa lähempänä ihmeiden Jumalaa.

Paavali todellakin koki ihmeitä, vaikkeivät ne välttämättä olleetkaan juuri niitä, joita hän ajatteli haluavansa. Olen kokenut ihmeitä odottamattomilla tavoilla ja olen myös kokenut ihmeitä, jotka tapahtuivat juuri niin kuin toivoinkin.

Mutta yksikään noista ihmeistä ei tapahtunut ennen kuin kamppailin. Yhteenkään niistä ei vastattu ennen kuin kärsin, tunsin kipua ja anoin apua Jumalalta.

Joten kyllä, ihmeet ovat suurenmoisia ja me rukoilemme ja toivomme niitä. Mutta kaava ei vain ole aivan yhtä yksinkertainen kuin: usko → ihme.

Se on: usko + vastoinkäymiset, suru sekä nöyrä sydän, joka sallii Jumalan antaa meille ihmeitä. Ja täydellinen ihme ei ole se, jonka ajattelet haluavasi – se on se, jonka Jumala tietää sinun tarvitsevan.

 

Artikkelin on kirjoittanut Amy Keim ja se on alun perin julkaistu MormonHub -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Tanja Robinson.

(Visited 41 times, 1 visits today)