Isoäitini oli koomassa lähes 10 päivää. Hänen sydämensä oli pysähtynyt muutamia kertoja ja lääkärit sanoivat, että hänen tilansa ei vaikuttanut hyvältä.

On mielenkiintoista, että kun joku on lähellä kuolemaa, muistot hänen elämästään alkavat tulvia mieleesi. Muistan sen, kun hän opetti minulle, että minun pitää antaa pikkusiskoni voittaa kalastuspelissä, tai sen, kun hän heräsi aikaisin jauhamaan jyviä tehdäkseen pannukakkuja aamupalaksi, tai kun hän kokosi perheen yhteen ja käski jokaista sanomaan jotain hyvää jokaisesta henkilöstä heidän syntymäpäivänään (perheen tapaamisissa nämä ”hyvän puhuminen”-istunnot saattoivat kestää muutamia tunteja).

Mutta merkityksellistä ei ollut pelkästään se, mitä hän teki toisten läsnä ollessa, vaan lukemattomat henkilökohtaiset rohkaisevat kirjeet tai puhelu juuri silloin kun tarvitsin sitä, tai vain se, että hän kertoi minulle, että hänen mielestään olin erityinen.

Hänellä oli yksinkertaisesti kyky saada kaikki tuntemaan itsensä rakastetuiksi ja auttaa meitä säilyttämään oikea näkökulma. Kaikki, mitä hän teki, siunasi toisia. Ajattelen tällä tavoin—jos hän ei pääse taivaaseen, annan periksi nyt, koska silloin kukaan ei pääse sinne!

Hän oli perheemme liima ja todellakin paras ystäväni. Joten kun kuulin, että hän ei eläisi enää kauan, sydämeni särkyi. Kuten edellisinä kymmenenä päivänä, ajoin tunnin matkan sairaalaan ollakseni hänen luonaan – ehkä hänen takiaan, perheenjäsenteni takia tai ehkä vain itseni takia, en tiedä. Mutta siellä minä olin, hänen sairaalahuoneessaan kunnes yhtäkkiä – hän heräsi!

Hän oli heikko ja hänen suunsa oli hyvin kuiva hengityskoneen takia, mutta hän pystyi juuri ja juuri kuiskaamaan; vain muutaman työlään sanan joka henkäyksellä.

Hän kysyi minulta vaimostani. Olin sinkku siihen aikaan – erittäin sinkku.

Kuultuaan, että en ollut naimisissa hän kertoi, että tunsi vaimoni, ja että nainen, jonka kanssa avioituisin, oli hyvin kaunis ja ystävällinen ja että olisin hyvin onnekas. Yritin turhaan saada selville hänen nimeään tai osoitettaan, mutta nyt, melkein kahdeksan vuotta myöhemmin mietin, että tiesikö hän miten oikeassa olikaan.

Puhuttuamme muista asioista muutaman minuutin ajan kysyin häneltä: ”Mummi, missä olet ollut viimeiset 10 päivää?”

“Voi,” hän vastasi, “En ole ollut yksin.”

Hän jatkoi kertomalla elämästä kuoleman jälkeen niin luontevasti ja vilpittömästi, että olin melkein järkyttynyt. Hän kertoi äidistään ja anopistaan ja siitä, mitä muille kauan sitten kuolleille sukulaisille kuului. Hänen täydellisestä matkakertomuksestaan puuttui vain kuvat. Sitten hän sanoi jotain, mikä muutti koko elämäni ikuisesti.

“Zack, minut lähetettiin kertomaan hyvin tärkeä viesti.”

Hän kohottautui ja koukisti sormeaan pyytäen minua lähemmäksi.

Siirryin lähemmäksi ja hän sanoi kolme syvällisen yksinkertaista sanaa, jotka hän toi haudan tuolta puolen.

“Seuraa Pyhää Henkeä. Tämä elämä, tämä evankeliumi, on liian tärkeä olla seuraamatta Pyhää Henkeä.

Seuraa Pyhää Henkeä. Kolme yksinkertaista sanaa.

Vetäydyin takaisin nähdäkseni onnistumisen hymyn hänen riutuneilla kasvoillaan. Hän oli saattanut tehtävänsä päätökseen. ”Zack,” hän sanoi, ”Seuraatko Pyhää Henkeä?”

En voinut valehdella tuona herkkänä rehellisyyden hetkenä. ”Mummi,” sanoin silmät kyynelissä ymmärtäen, että tämä saattoi olla viimeinen keskustelumme, ”Minä lupaan yrittää.”

Hän veti minut lähemmäksi antaakseen suukon ja sanoi: ”Nyt olen liian sairas. Sinun täytyy auttaa minua kertomaan koko maailmalle.” Lupasin, että tekisin parhaani ja hän vaipui takaisin koomaan 30 päivän ajaksi.

Kävin hänen luonaan säännöllisesti, mutta hänen oltua 40 päivää tehohoidossa, perhe oli kokoontunut hänen ympärilleen pitäen häntä vuorollaan kädestä, lohduttaen toisiaan ja yrittäen päättää, mitä tehdä seuraavaksi. Meillä ei ollut vaihtoehtoja. Keskellä tuon sairaalahuoneen vilskettä, kävelin isoäitini vierelle ja kosketin hänen kättään. Hän veti yhtäkkiä syvään henkeä, aivan kuin olisi saanut sähköiskun ja avasi silmänsä.

Koko huone vaipui hiljaisuuteen.

Hän tuijotti minua aivan kuin olisi yrittänyt sanoa: “Älä unohda.” Nyökkäsin vastaukseksi ja hänen kasvonsa sulivat hetkeksi rauhalliseen hymyyn ennen kuin ne alkoivat näyttää uupuneilta.

“Mummi,” sanoin, ”oletko väsynyt?” Liikkumattomin silmin hän nyökkäsi ja puristi kevyesti kättäni. ”Voit nukahtaa nyt,” sanoin. ”Me selviämme.”

Tuntia myöhemmin sain puhelun. Hautajaiset olivat seuraavana viikonloppuna.

Kun mietin tapahtunutta, olen ollut vaikuttunut siitä, että kaikesta siitä, mitä olisi voitu sanoa, hän pyysi minua seuraamaan Pyhää Henkeä. Kuinka perustavanlaatuista. Se muistuttaa minua Brigham Youngin unesta Joseph Smithin marttyyrikuoleman jälkeen, jossa Veli Joseph Ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Sano veljille, että jos he seuraavat Herran Henkeä, he kulkevat oikeaan suuntaan.” (Presidenttien opetuksia: Brigham Young, luku 6).

Rukoilen, että me kaikki voisimme löytää tapoja noudattaa tätä viestiä elämässämme. Kysykäämme itseltämme: Mitä voin tehdä hiljentääkseni kovat äänet ja kuulla Hengen kuiskaukset? Mitä olemme halukkaita uhraamaan käyttääksemme vähän enemmän aikaa oppiaksemme tuntemaan Jumalan äänen? Kuinka voimme tehdä niin tänään?

Tiedän, että joka päivä jokaisen rukouksen myötä, Jumalalla on viesti sinulle. Se ei ehkä tule kuolevan isoäidin välityksellä, mutta se voi tulla ja tulee Pyhän Hengen kautta. Kysymys ei ole siitä, puhuuko Jumala meille, vaan siitä, kuuntelemmeko me.

Joten sitoutukaamme viettämään vähän enemmän aikaa rukoillen.

Yrittäkäämme ajatella vähän useammin Kristusta päivän mittaan.

Ja jos voit auttaa minua pitämään lupaukseni isoäidilleni, jakakaamme tätä sanomaa koko maailmalle.

 

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Zack Oates ja se on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä  The 3 Simple Words My Grandma Brought Me from the Spirit World”.

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company