Etsin vuosia jonkinlaista vastausta; yritin löytää syitä, jotta kipu lakkaisi. Ajattelin, että jos löytäisin syyn, osaisin korjata tilanteen.

Oletteko koskaan olleet tilanteessa, jossa koette sanoin kuvailematonta murhetta, tuskaa, sydänsurua tai epätoivoa? Miettien kuinka selviätte enää yhdestäkään päivästä? Miettien kuinka pystytte vetämään seuraavan hengenvetonne? Maailmanne on murentunut jalkojenne alta ja olette pirstoutuneet sirpaleiksi, olette tyhjiä ja toivottomia.

Ja sitten hyvää tarkoittava ystävä tai perheenjäsen tulee mukaan kuvioon ja heittää joukkoon surullisenkuuluisan ”kaikella on tarkoituksensa” -pommin. Hymyilet nätisti ja nyökkäät – se on kaikki, mitä voit tehdä ollaksesi mojauttamatta heitä nyrkillä.

Et yksinkertaisesti pysty kuvittelemaan mitään tarkoitusta sille mitä on tapahtunut.

Mitä enemmän annat tuskasi mahdollisten syiden muhia mielessäsi, sen vihaisemmaksi tulet. Yrität epätoivoisesti löytää järkeä tilanteesta, jossa ei koskaan tule olemaan järkeä. Etsit vastauksia, mutta niitä ei löydy.

Etsin vuosia jonkinlaista vastausta; yritin löytää syitä, jotta kipu lakkaisi. Ajattelin, että jos löytäisin syyn, osaisin korjata tilanteen. Mutta vuosien etsinnän, kokemusten ja elämisen kautta opin, että useinkaan ei ole syitä sille, miksi jokin murheellinen asia on tapahtunut.

Joskus pahoja asioita tapahtuu vain siksi, että me olemme ihmisiä saamassa ihmisyyden kokemuksia. Tuska, sydänsuru, murhe, menetys, sairaus ja kuolema ovat väistämättömiä osia ihmisyyden kokemusta.

Kuulemme ihmisten sanovan: ”elämä jakoi minulle kehnot kortit”, aivan kuin tuska ja vaikeudet eivät olisi normaali osa elämää. Oletamme, että elämän on tarkoitus olla helppoa ja kun asiat eivät mene haluamallamme tavalla, meistä tuntuu, että meitä kohtaan on tehty vääryyttä. Ihmisellä tuntuu olevan luontainen taipumus omahyväiseen ajatteluun. Me kuvittelemme, että olemme oikeutettuja tuskattomaan olemassaoloon.

Mutta totuus on, että ihmiset eivät ole vapautettuja ihmisyyden kokemuksesta. Ja ponnistelu on luontainen osa ihmisyyden kokemusta. Kukaan ei ole poikkeus tähän sääntöön. Me kaikki ponnistelemme. Me kaikki kärsimme. Me kaikki koemme tuskaa, sydänsuruja ja menetystä. Ja joskus siihen ei ole mitään muuta syytä kuin se, että olemme ihmisiä ja tuska on osa tätä prosessia.

Kävin hiljattain keskustelun ystäväni kanssa, joka ponnisteli löytääkseen rauhan sen suhteen, mikä ”Jumalan suunnitelma” on hänen elämäänsä varten, mukaan lukien rakkaan taannoinen kuolema.

”Kuinka ihmeessä tämä voisi olla Jumalan tahto?” hän kysyi.

Tämän minä olen oppinut Jumalan tahdosta:

Jumalan tahto ei ole se polku, jota kuljemme vaan ennemminkin se, kuinka sitä polkua kuljemme.

Jumalan suunnitelma ei koskaan ole se, että joku sairastuu syöpään. Jumalan tahto ei ole se, että viaton lapsi murhataan kylmäverisesti. Jumalan tahto ei ole se, että teini-ikäinen tyttö raiskataan. Jumalan tahtoa ei ole krooninen kipu, sairaus, vamma tai kuolema.

Jumalan tahto ei ole tapahtuma, joka tapahtuu meille, vaan se, kuinka vastaamme siihen mitä tapahtuu.

Jumalan tahto on, että kuljemme Hänen kanssaan läpi syövän. Läpi hyväksikäytön. Läpi kuoleman. Läpi sairauden. Jumalan tahto on, että käännymme hänen puoleensa tuskamme keskellä. Jumalan tahto on, että käytämme elämämme tuskallisia tapahtumia levittääksemme hänen sanomaansa toivosta, armosta, anteeksiannosta ja laupeudesta.

Jumalan suunnitelmaan ei koskaan kuulunut tuska osana ihmisyyden kokemusta. Hänen suunnitelmansa oli, että eläisimme rauhassa ja tasapainossa Hänen kanssaan. Ihmisyyden kokemuksesta tuli tuskallinen, kun synti tuli maailmaan. Meidän oma vapaatahtomme punoi murheen, menetyksen, sydänsurujen ja tuskan säikeitä inhimillisyyden kokemukseemme.

Jumala ei ole syypää tuskaamme. Me emme ole syypäitä tuskaamme. Se, mitä tapahtui Eedenin puutarhassa, on syy ihmisen tilanteeseen. Ja ihmisluonto on ohjelmoitu kokemaan tuskaa ja ahdistusta. Jumala ei aiheuta meille surua. Hän suree kanssamme. Sillä, mitä teemme surullemme, on merkitystä. Se, kuinka käsittelemme murhettamme, tuo tarkoituksen tuskallemme.

Elämässämme tapahtuville pahoille asioille ei ole lähes koskaan oikeutettua syytä. Traagisen menetyksen joukkoon ei ole ripoteltu hippusia luontaista hyvää. Minulla oli tapana todella suuttua, kun ihmiset sanoivat: ”jokaisesta tilanteesta voi löytää jotain hyvää”. Se ei ole totta. Raiskatuksi tulemisessa ei ollut mitään hyvää. Murhassa tai hyväksikäytössä ei ole mitään hyvää. Meidän täytyy luoda hyvää. Meidän täytyy valita vastata tavalla, joka tuo hyvää mahdottomaan tilanteeseen. Meidän täytyy valita antaa tuskallemme tarkoitus ja merkitys.

Kaikella ei ole tarkoitusta. Mutta kaikessa, mitä tapahtuu, voi olla syitä jakaa toivoa ja parantavaa voimaa toisille. Jumala voi käyttää tuskaamme suurempaan hyvään, jos me valitsemme päästää Hänet sisään.

Artikkelin on kirjoittanut Christine Suhan ja se on alun perin julkaistu Faith it -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Tanja Robinson.

(Visited 84 times, 1 visits today)