Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa on korkeat odotukset ja ihanteet. Johtajat eivät välttele opettamista ihanneperheestä, sukupuolisesta puhtaudesta ennen avioliittoa ja elämisestä Vapahtajan esimerkin mukaisesti kaikin mahdollisin tavoin. Ihanteiden opettamisessa ei ole mitään väärää, ja voidaankin väittää, että se on uskonnollisten yhteisöjen ensisijainen tehtävä.

Kuitenkin todellisessa elämässä ihanteista kiinni pitäminen saa jäsenet usein tuntemaan huonommuutta, koska he eivät ole päässeet tavoitteeseensa elää ihanteellista vanhurskasta mormonielämää. Jatkuvat ajatukset siitä, että et ole ”tarpeeksi hyvä”, koska elämäsi ei näytä Liahona-lehden kansikuvalta, lapsesi on jättänyt kirkon, puolisosi ei ole sitoutunut kirkon tehtäviin, sinulla on vaikeuksia viisauden sanan pitämisessä, sinulla on vaikeuksia antaa jollekin anteeksi, et ole hyvä elättäjä tai et ole läsnä oleva äiti tai isä, voivat rapauttaa koko itsetuntomme.

Mitä häpeä on?

Häpeä on yleismaailmallinen tunne, jonka tutkija Brené Brown määrittelee ”syvästi tuskalliseksi tunteeksi tai kokemukseksi siitä, että uskomme olevamme viallisia ja sen takia arvottomia saamaan osaksemme rakkautta ja tuntemaan yhteenkuuluvuutta – jokin, mitä olemme kokeneet, tehneet tai missä olemme epäonnistuneet, tekee meistä arvottomia tuohon yhteyteen”. Häpeä aiheuttaa sen, että piilotamme itsemme toisilta, tuomitsemme itsemme ja vaivumme syvemmälle salamyhkäisiin tapoihimme.

Häpeän laukaisijat

Uskonnolliset yhteisöt eivät ole ainoita paikkoja, joissa saamme viestejä ihanteista. Meitä pommitetaan jatkuvasti viesteillä siitä, millaisia meidän ”pitäisi” olla – miltä ihannenaiset ja -miehet näyttävät ja miten he käyttäytyvät, miltä ihannetalo ja -koti näyttää, miten lastesi pitäisi käyttäytyä ja niin edelleen. Sen, että emme tavoita omaa ihanneidentiteettiämme tai sitä, millaisina haluamme nähdä itsemme, ja sen, miten toiset näkevät meidät, on huomattu olevan ensisijainen häpeän laukaisija.

Yksi ihanneidentiteeteistäni on halu tulla nähdyksi ”hyvänä äitinä”. Jos en käyttäydy ”hyvän äidin” mukaisesti – jos työ vie ajatukseni, unohdan lapsen lääkärikäynnin tai menetän hermoni – ihanneidentiteettini on haasteen edessä, ja olen altis häpeän tunteille. Häpeän voi laukaista se, miten näemme itsemme, mutta myös se, miten ajattelemme toisten näkevän meidät.

Mitä vikaa häpeän tunteissa on?

Saatat ajatella: ”Mitä vikaa on häpeän tunteissa, jos et yllä ihanteisiisi? Eivätkö ne saa sinut muuttumaan?” Ei, häpeä ei innosta itsensä kehittämiseen. Se useimmiten käynnistää ja antaa voimaa itsetuhoiselle käytökselle. Jatkuvat häpeän tunteet ovat läsnä myrkyttävässä täydellisyydentavoittelussa, syömishäiriöissä, seksuaalisessa ongelmakäyttäytymisessä, päihdyttävien aineiden väärinkäytössä ja seksuaalisessa hyväksikäytössä. Ajan myötä häpeä voi yhdistyä minäkuvaamme eli käsitykseen siitä, keitä olemme (ei siihen, mitä olemme tehneet).

Syy siihen, miksi häpeä on erityisen hankalaa mormoneille, on se, että vaikka voimme jättää huomiotta maailman viestit ihanteellisesta itsestämme sen perusteella, että ne ovat pinnallisia, tyhmiä ja joskus suorastaan pahoja, uskollisille jäsenille ei olekaan niin helppoa jättää huomiotta niitä asioita, jotka innoittavat kirkon johtajat esittävät. Eikä meidän pitäisikään. Kuinka siis voimme hyväksyä kirkon johtajien esittämät ihanteet ilman, että syöksymme itsetuhoiseen häpeän tunteeseen, koska emme yllä niihin?

1. Tee selvä ero ihanteen ja todellisuuden välille

En vihjaile, että luopuisimme oppimme ja opetustemme mukaisista ihanteista. Yritän ehdottaa, että puhuisimme avoimesti ihanteellisen perheen, ihanneäidin, ihannepappeudenhaltijan, ihannelapsen tai -teinin mielikuvista tavoitteena, ei asiana, joka pitäisi saavuttaa lähiaikoina. Olen nähnyt vahingolliset seuraukset sen uskomisesta, että uskonnollinen ihanne olisi saavutettavissa tässä elämässä. Se edistää tuhoisaa täydellisyydentavoittelua, masennusta, ahdistusta, huonoa itsetuntoa ja häpeää. Brené Brown antaa ymmärtää, että ”terve pyrkimys” tavoitteisiin on hyvin erilaista kuin myrkyttävä täydellisyydentavoittelu.

Murrosikäisenä ymmärsin eläväni siunattua ja etuoikeutettua elämää, ja silti oli aika, jolloin en ollut onnellinen. Tulin siihen johtopäätökseen, että minussa täytyi olla jotakin vikaa. Aloin kokea syviä häpeän tunteita – että olin jollain tavalla viallinen, koska minulla oli aikoja, jolloin en pystynyt tuntemaan iloa ja kiitollisuutta. Minulla on evankeliumi elämässäni. Minun pitäisi olla onnellinen. Luisuin myrkyttävään täydellisyydentavoitteluun useiksi vuosiksi, kieltäen tunteeni ja piilottaen aidon itseni.

2. Ymmärrä häpeän ja syyllisyyden välinen ero

Häpeä on eri asia kuin syyllisyys. ”Tein jotain pahaa” on syyllisyyden taustalla oleva kokemus, kun taas ”minä olen paha” on häpeän ydin. Syyllisyys on sukua jumalan mielen mukaiselle murheelle, kuten Paavali sitä kutsui (2. Kor. 7:10), joka pistelee omaatuntoamme tavalla, joka auttaa meitä kääntymään pois vahingollisesta käyttäytymisestä tai synnistä. Valitettavasti MAP-kirkon kulttuurissa syyllisyyden ja häpeän eroista puhutaan harvoin. Ei ole epätavallista, että vanhemmat tai johtajat käyttävät häpeä-taktiikkoja tiedostamattaan saadakseen aikaan myötämielisyyttä tai muutosta.

En ole vastaanotollani koskaan työskennellyt mormonin kanssa, joka on hakenut apua seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa ja joka ei olisi rypenyt häpeän suossa. Mietin, lisääkö taipumuksemme keskittyä sukupuoliasioihin (säädyllisyys, siveys, varoitukset pornografiasta) häpeän tunteita ja ruokkiiko se luvattoman käyttäytymisen jatkumista. Häpeä (olen paha, olen viallinen, en ole rakkauden arvoinen) jatkaa seksuaalisen käyttäytymisen kierteen ruokkimista, kun taas syyllisyys (olen hyvä, teen vahingollisia valintoja) erottaa henkilön käyttäytymismallista antaen enemmän vapautta valita erilainen käyttäytymistapa.

3. Kehitä ja harjoita häpeänsietokykyä

Brené Brownin häpeänsietokyvyn mallissa on neljä askelta, jotka voivat auttaa hallitsemaan häpeän tunnetta terveemmällä tavalla. Ensimmäinen askel on huomata, kun tunnemme häpeää, ja ymmärtää, mikä sen laukaisee. Tähän sisältyy häpeän fyysisten merkkien havaitseminen ja ihanteellisen identiteettimme tunnistaminen ja ymmärtäminen. Toinen askel on harjoittaa kriittistä tietoisuutta tai häpeän normalisoimista tietäen, että kaikki kokevat häpeän tunteita. Kolmas askel on hakea tukea luotettavista ihmissuhteista sen sijaan, että piilottelee kokemustaan. Ja neljäs askel on kertoa häpeän kokemuksistamme jollekin henkilölle, joka vastaa niihin myötätunnolla ja empatialla. Eikö olisikin upeaa, jos seurakuntayhteisömme voisivat olla paikkoja, joissa voisimme turvallisesti jakaa kokemuksiamme, jotka ovat aiheuttaneet meille häpeää? Ajatelkaa sitä paranemista, joka tapahtuisi omissa sydämissämme ja toistemme välisissä suhteissa!

4. Ole empaattinen ääni

Brené Brownin tutkimuksen mukaan häpeä tarvitsee kolmea asiaa kasvaakseen ja kalvaakseen: salailua, hiljaisuutta ja tuomitsemista. Mikä on häpeän vastakohta? Myötätunto. Koska me kaikki koemme häpeän tunteita, me tarvitsemme myös jonkun, joka kuuntelee kokemuksiamme ja vastaavat ymmärtäen, myötätuntoisesti ja empaattisesti. Monesti ajattelematon vastauksemme jonkun henkilön häpeän tai muun kipeän tunteen kuulemiseen on yrittää piristää heitä antamalla ”katso asian valoisaa puolta” -neuvoja. Vaikka tämä lähestymistapa on hyvää tarkoittava, se ei auta häpeän parantamisessa. Se tuntuu usein vähättelevältä, ei myötätuntoiselta.

Theresa Wisemanin havaitsemat neljä empatian ydinkohtaa selventävät, mitä empatia on ja miten voimme harjoittaa sitä ihmissuhteissamme: 1) maailman näkeminen, niin kuin toiset sen näkevät, 2) tuomitsematta oleminen, 3) toisen henkilön tunteiden ymmärtäminen, 4) toisen tunteiden ymmärtämisen ilmaiseminen. Empatia ei ole toisen piristämistä tai kehumista. Empatia on toisen henkilön tietoista ymmärtämistä ja tunneperäistä myötätuntemista ja myötätunnon ilmaisemista tavalla, joka saa heidät tuntemaan itsensä myötätuntoa saaneiksi, ymmärretyksi ja joukkoon kuuluvaksi.

Päätelmä

Tunneperäisen tietoisuuden puuttuminen, ”isien syntien” siirtäminen eteenpäin, tai opin väärin tulkitseminen voivat ravita häpeän tunteita perheissä ja yhteisöissä. MAP-kirkon jäsenten  keskuudessa työskennelleenä terapeuttina ja koko elämäni kirkon jäsenenä olleena olen nähnyt myöntämättömän häpeän haitalliset tulokset. On aika huomata häpeä itsessämme ja toisissa, jotta voisimme erottaa häpeän syyllisyydestä, ja avoimesti myöntää, että kirkon esittämät ihanteet ovat tavoitteita, joihin pyrkiä, mutta jotka ovat harvoin saavutettavissa, ja lisätä toisten häpeän kuuntelemisen lupaukseemme ”lohduttaa niitä, jotka ovat lohdutuksen tarpeessa” (Moosia 8:8-9).

 

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Julie de Azevedo Hanks ja se on julkaistu lds.mag -sivustolla. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.

(Visited 173 times, 1 visits today)