Lähes välittömästi etupyöräni osuttua moottoritielle ja nähtyäni edessä häämöttävän Sardine Canyonin suun, tiesin olevani ongelmissa.

Olimme isäni kanssa puolivälissä Cache Gran Fondoa, 160 kilometrin mittaista pyörämatkaa, joka mutkittelee Utahissa Cache Valleyn reunamilla ja päättyy Loganiin. Olimme juuri saavuttaneet matkan vetonaulan, vajaan 30 kilometrin mittaisen ajomatkan Sardine Canyonin läpi, joka korkeimmillaan kohoaa huikeaan 1,8 kilometrin korkeuteen. Polkisimme ensin huipulle ja sieltä alas pieneen Mantuan kaupunkiin, jossa sitten kääntyisimme ympäri ja nousisimme takaisin ylös. Tämänkaltainen ajomatka erottelee naiset tytöistä ja olin kauhuissani.

Sen lisäksi, että pyöräilin kahden kuukauden ajan päivittäin reilut 3 kilometriä töihin ja takaisin sekä kerran 35 kilometrin matkan Logan Canyoniin, en ollut harjoitellut suuremmin. En ollut valmistautunut korkeuserojen vaihtelun vaikutuksiin ja tunsin sen sillä sekunnilla, kun aloin nousta Sardinea. Tilannetta vaikeutti entisestään 25-30 kilometriä tunnissa puhaltava vastatuuli, joka painoi pyöriämme vasten ja lämpötila, joka laskemisen sijaan pysytteli tasaisesti 34 celsiusasteessa. 15 minuutissa hiki virtasi pitkin rintaani sekä selkääni ja jalkani olivat tulessa. Poljin pienimmällä vaihteella, noin 8 kilometrin tuntivauhtia, enkä ollut koskaan elämäni aikana tuntenut niin kovaa fyysistä kipua.

”Luovuta vain.”

Voisinpa sanoa, että hoidin tuon nousun ”kuin mies”, mutta olin selkeästi valmistautumaton. Huomasin haukkovani henkeäni kuin pillistä tyhjässä maitolasissa ja kiljuvani hampaideni takaa. Vaikka tiesin sen tulevan olemaan vaikeaa, en ollut osannut kuvitella kuinka vaikeaa. Epätoivoisena aloin etsiä pakokeinoja. Minulla oli 11-13 kilometriä vielä jäljellä ennen Mantuaa ja, vaikka en halunnutkaan luovuttaa, en tiennyt kuinka minun olisi mahdollista selvitä loppuun asti. Ohitin vanhempia pyöräilijöitä, jotka olivat laskeneet pyöränsä ruohikkoon ja yrittivät saada hengitystään tasaantumaan. Heitä näytti olevan yksi toisensa jälkeen. Oli vaikea tukahduttaa ajatus ”No, jos he lopettavat, mikset sinäkin voisi? Luovuta vain.”

Tuijotin tien reunaa, ympäri kääntymisen houkutuksen ottaessa vallan, kun yllättäen jonkun käsi työnsi selkääni hellästi. Isäni, joka oli määrittänyt oman tahtinsa niin, että ajoi pari metriä takanani, oli ajanut lähemmäs minua ja ojentanut kätensä ympärilleni. Hän työnsi minua polkiessani. Tuon nousun taakka, jota minulla oli ollut vaikeuksia kantaa, tuntui välittömästi kevyemmältä – eikä vain fyysisesti. Siinä, että tunsin hänen olevan siinä, oli jotain, joka rauhoitti minua niin henkisesti kuin emotionaalisestikin. Se pyyhki pois paniikkini ja huoleni.

”Me teimme sen.”

Siitä hetkestä eteenpäin, toimimme seuraavan sopimuksen mukaisesti. Isäni työntäisi minua tietä ylöspäin tovin verran ja jättäytyisi sitten taaemmas, oman väsymyksensä ottaessa ylivallan, ja minä polkisin sitten niin kovaa kuin vain pystyisin, niin pitkään kuin vain pystyisin. Kun horjuin ja minulla oli vaikeuksia, hän ottaisi minut kiinni ja työntäisi minua jälleen. Teimme tätä useiden kilometrien ajan ja kaiken sen keskellä, itsevarmuuteni palasi. Jos isäni oli lähellä, pystyisin selviämään tästä.

Kun saavutimme huipun ja aloimme laskeutua Mantuaa kohti, pelko ja kipu korvautuivat lähes järjettömällä riemulla. Me teimme sen. Isäni kiihdytti ohitseni ja hymyilin katsellessani hänen ajavan kurvit ja käänteet kuin joku, joka oli ajanut ne tuhansia kertoja ennenkin.

Pitkän lepotauon jälkeen, nousimme Sardine Canyonista ja pusersimme itsestämme kaikkemme tasangoilla, ylittäen maaliviivan hieman yli seitsemässä tunnissa. Tuo ajomatka ja isäni vakaa esimerkki ovat jääneet mieleeni.

”Elämä on kuin ajomatka.”

Ajatellessani elämää, ajattelen sitä usein ajomatkana. Siihen kuuluu tasankoja ja alamäkiä, merkityksettömiä hetkiä ja ilon hetkiä; siihen kuitenkin kuuluu usein jyrkkiä ylämäkiä, joista osa jatkuu paljon pidemmälle kuin osasimme ajatella tai pystymme mielestämme kestämään. Matkan varrella on mutkia, töyssyjä ja kuoppia. Se vetää meidät äärirajoille, jättäen meidät epätoivoisiksi ja saaden meidät huutamaan ”Miksi tämä on niin vaikeaa? Miksi minun pitää tehdä tämä?” Se saattaa joskus saada meidät tuntemaan itsemme etäisiksi ja yksinäisiksi. Mutta sitä emme ole. Meillä on Vapahtaja ja kuten opin istuessani kovalla pyöränsatulalla polttavassa paahteessa pahimmassa ylämäessä, jota olen koskaan joutunut nousemaan, Hän on aina lähellämme.

Jeesus Kristus tuntee tämän ajomatkan jokaisen yksityiskohdan. Hän ei ole ainoastaan piirtänyt reittiä kartalle, Hän on myös osallistunut siihen, jokaisen meidän puolestamme. Koska otimme tämän haasteen vastaan aikaisemmassa olemassaolossamme, tietäen sen hinnan, Kristus ei aja matkaamme loppuun puolestamme eikä Hän poista mäkiä – niin toimiminen sekä sekaantuisi tahdonvapauteemme että aliarvioisi kykymme selviytyä vaikeuksista. Mutta Kristus on varsin tietoinen taakoistamme ja hyvinkin kykenevä keventämään niitä meille.

Vapahtaja, Hänen äärettömässä kapasiteetissaan pelastaa, polkee edellemme, polkee vierellämme ja polkee takanamme käsi selällämme. Hän on kokenut tien ja tuntenut tuskaa sen vuoksi, auttaakseen meitä matkaamaan sen. Hän on vierellämme rohkaistakseen meitä, niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. Hän pysyttelee takanamme työntääkseen meitä eteenpäin, kun olemme lähellä luovuttaa. Kun tunnemme Hänet ja tunnistamme Hänen kätensä, kasvaa kykymme tuntea taakkamme keventyvän Hänen ansiostaan. Kristus on tuntenut meidän kipumme, Hän on kärsinyt meidän kärsimyksemme ja Hän on kantanut meidän syntimme, jotta maaliviivan ylittämisen voitto voisi tuntua makealta meistä, jos vain kestämme vahvana loppuun asti ja seuraamme Häntä. Hän on tehnyt mahdottomasta saavutettavan.

Jeesus Kristus on perimmäinen todiste siitä, että voimme sekä selättää mittaamattomat vaikeudet että saavuttaa äärettömän voiton. Se, mitä Hän teki vuoksemme, ei ainoastaan salli virheitämme ja rikkeitämme käsiteltävän armolla, vaan se antaa meille toivoa, että synkimpiä päiviämme aina seuraa ne onnellisimmat. Hänen kanssaan, voimme taistella. Hänen kanssaan, voimme päästä maaliin.

Olipa ylämäki kuinka pitkä tai jyrkkä tahansa, Vapahtaja – kuten isäni – pitää kättään selällämme, valmiina keventämään taakkamme. Meidän täytyy vain etsiä Häntä ja polkea eteenpäin.

Artikkelin on kirjoittanut Arianna Rees ja se on alun perin julkaistu Mormon Buzzz -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Tanja Robinson.

(Visited 15 times, 1 visits today)