Hapuilevien vuosien ajatellaan sijoittuvan vuosien 9-14 välille. Voit kutsua minua ylisuorittajaksi, mutta minun hapuilevat vuoteni päättyivät vasta kun täytin 34 vuotta, ja ainoa asia, mikä silloin muuttui, oli ajattelutapani, ei itsevarmuuteni (tai sen puute).

Minä olin se, joka ei löytänyt rytmiä.

Minulla ei ollut sävelkorvaa, enkä koskaan osannut soittaa kissanpolkkaa pianolla.

Tässä olen silti, elän elämääni eteenpäin ja olen kiitollinen siitä, että ykköspalkinnot eivät määrittele asemaamme tulevaisuudessa.

Onneksi, koska jos olisin saanut dollarin jokaisesta lapsena saamastani palkinnosta – minulla olisi 50 senttiä.

Kanna oma kortesi kekoon

Tämä oli aikaa ennen osallistumispalkintoja ja Miss Ystävällisyys -palkintonauhoja. Kakkossijan palkintoni oli jalkapalloharrastukseni huipentuma ja kaipaan sen kimmellystä kirjahyllyssäni. Yhteiskunta aivopesi minut ajattelemaan, että minun tuli elää nuoruuteni täysillä, mutta jopa silloin tiesin, että evankeliumin mukaan tämä oli vain ennakkotesti, jonka piti valmistaa minua tulevia vuosia varten.

En koskaan ollut shown tähti, mutta onnistuin kuitenkin sisäistämään joitakin niistä elämän oppitunneista, joista vanhempani aina vaahtosivat. Opin olemaan paikalla ajoissa, työskentelemään ryhmässä ja käyttelin sanaa ”itsekuri”, aivan kuin se olisi ollut avainasemassa minun kehittymisessäni paremmaksi kuin edellisenä päivänä. En koskaan tullut paremmaksi, joskus olin jopa huonompi – olin kuitenkin aina paikalla ja minulla oli aina hyvä asenne.

Olin se yli-innokas osallistuja, jonka täytyi korvata taitamattomuutensa jollakin muulla tavalla. Istuin usein vaihtopenkillä ja opin toisen arvokkaan elämän oppitunnin: kaikki ei pyöri sinun ympärilläsi.

Luulen, että kukaan muu ei ymmärrä tätä paremmin kuin mormonit. Olen todella kiitollinen siitä, että esi-isäni raivasivat tiensä Utahiin kauan sitten. Minä olisin odottanut rautatien valmistumista.

Määrätietoisuutensa ja vaihtoehtojen puutteen vuoksi he vaelsivat keskelle ei mitään aloittaakseen jotakin, minkä onnistumisesta heillä ei ollut varmuutta. Mutta se päättyi hyvin – ja sukupolvemme on todiste siitä. Heillä oli laajempi näkemys asioista ja he olivat halukkaita raatamaan kuin orjat ja laittamaan uskonsa koetteille, jotta heidän lapsillaan olisi mahdollisuus – ja heidän lapsillaan olisi mahdollisuus.

Ja tässä minä näpyttelen #ensimmäisenmaailmanongelmista, jotka siintävät jokaisen valituksenaiheeni taustalla, ja olen todellakin kiitollinen heidän sisukkuudestaan ja määrätietoisuudestaan. Nämä naiset, joilla oli erilaiset taustat; he olivat muusikoita, laulajia, ompelijoita, täkkien tekijöitä, äitejä, opettajia, ja kyllä, jopa minun kaltaisiani ei niin päteviä intoilijoita, kaikki yhdessä aloittamassa uutta päivää äänestämättä ketään pois vankkurikaravaanista.

Heidän päivittäisten kamppailujensa tajuaminen tekee nöyräksi, kun minä itse odotan sään lämpiämistä ja mikropuuroni jäähtymistä. Ajattelen hapuilevia vuosiani, sitä, että minua ei valittu joukkueeseen tai sitä, että en saanut kiitettäviä numeroita ja miten se muovasi elämääni, ja mietin, millaisia asioita he kävivät läpi valmistautuessaan tuota matkaa varten.

Ehkä jotkut heistä eivät olleet tunnettuja pienistä ompelupistoistaan tai lehtevistä piirakanpohjistaan. Ehkä jotkut heistä miettivät, mitä heillä olisi tarjottavanaan ja tekivätkö he todella oman osansa asian eteen.

Mutta jos minä matkustaisin vankkurikaravaanissa, en välittäisi lehtevistä piirakanpohjista, tiukoista ompelista tai täydellisistä korkkiruuvikiharoista. Haluaisin ympärilleni sisaria, jotka käärivät hihansa, sitovat kiinni hiuksensa ja keskittävät katseensa kohti länttä. Tarvitsisin ympärilleni kestävää rakkautta, kovettuneita käsiä ja hikisiä otsia.

Aivan kuten nykyään olen ympäröinyt itseni naisilla, jotka työskentelevät ahkerasti, odottavat muilta vähän ja jatkavat eteenpäin. Naisia, jotka ovat lähettäneet matkaan sotilaita, haudanneet lapsiaan ja kasvattaneet perheitään yksin ja jatkavat eteenpäin.

Muistan seuranneeni, kun nämä naiset kasvoivat aikuisiksi – kateellisena heidän kyvyistään, kauneudestaan ja itsevarmuudestaan, ja tässä sitä nyt ollaan – tekemässä työtä yhteisen hyvän eteen. Uhraamme korkeat korkomme ja järkemme matalille koroille ja hulluudelle. Näen nämä erilaiset taustat omaavat naiset opettamassa lapsiamme, valmistelemassa nuoriamme ja lohduttamassa vanhuksia – kaikki saman katon alla, saman kirkontornin alla.

Hyväksy itsesi ja kulje eteenpäin

Olen nähnyt monien ystävieni kiipeävän pois toiveidensa epätäyttymyksistä ja aloittavan elämänsä. Sisaria, jotka ovat omaksuneet vahvuutensa, aloittamassa taas opiskelun, menossa harjoittelupaikkoihin, aloittamassa yrityksiä kotonaan ja rakentamassa perheitään. Nämä ovat äitejä, vaimoja, ex-vaimoja ja varapelaajia, jotka käyttävät sitä, mitä heille on annettu ja saavat siitä aikaan jotakin kaunista ja rohkaisevaa.

Nauran epäonnistuneille yrityksilleni olla “siisti” teini-ikäisenä ja sille, miten pihalla todella olin ajatellessani, että haikailemani paikka valokeilassa antaisi minulle kaiken. Haaveilen yhä loistosta ja seikkailusta, mutta en silti tunne tarvetta paeta todellisuudesta.

Kaikki nuo vuodet, jotka jahtasin omaa “ahaa”-hetkeäni olivat se valo, joka lopulta valaisi elämäntaivaltani, jota olin jo kulkemassa.

Hapuileva kauteni loppui vasta 34 vuoden iässä, koska silloin lopulta löysin itseni ja elämäni tarkoituksen. “Kuka olin?” ja “Minne kuuluin?” olivat niitä kysymyksiä, joihin jo tiesin vastauksen mutta joille en ollut antanut mitään painoarvoa, koska ne olivat liian yksinkertaisia ja perustavanlaatuisia.

Minun ei tarvinnut sopia kaikkien ikätovereideni joukkoon. Minun tarvitsi vain nauttia matkasta, jolla jo olin, hyväksyä se, kuka jo olin ja löytää tarkoitus elämän taukopaikoissa.

Vuoteni epävarmuuden tilassa odottaen seuraavaa lukua olivat turhia. Minun ei tarvinnut tutkia sieluani tai pudottaa painoani tai juosta maratonia saadakseni mainetta maaliin pääsystä. Minun tarvitsi vain aloittaa päivittäisistä askelista nauttiminen, katse suunnattuna eteenpäin ja antaa sisar-tovereideni kulkea vierelläni tukemassa minua sen sijaan, että yrittäisin kilpailla heidän kanssaan.

Kolmekymmentäneljä oli minun ajankohtani astua eteenpäin.

Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla.

aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia,

aika etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään,

aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika olla vaiti ja aika puhua,

Kaiken hän on alun alkaen tehnyt hyväksi ja asettanut iäti jatkumaan, mutta ihminen ei käsitä Jumalan tekoja, ei niiden alkua eikä loppua (Saarn 3).

Suuressa suunnitelmassa ei ole tärkeää se, olemmeko ensitanssijattaria, pelin aloittajia tai tähtisolisteja, vaan ne olennaiset kehitykseen liittyvät asiat, jotka muokkaavat meitä olemaan hyviä lähimmäisiä, uskollisia työtovereita ja kaiken kaikkiaan mukavia ihmisiä.

On olemassa tohtoreita, jotka saivat kahdeksikkoja kokeistaan, opettajia, jotka etsivät vastauksia Googlesta, ja tiedemiehiä, jotka ovat tunnettuja löydöksistään, jotka on tehty vahingossa. He eivät ole välttämättä olleet luokkansa fiksuimpia tai kunnianhimoisimpia, mutta he saivat selville, että peräänantamattomuus ja hyvä hakukone auttavat pitkälle.

Tänä uutena vuotena, älä yritä löytää itseäsi new-age-ajatusten kautta vaan yksinkertaisesti hyväksy se, millaiseksi Jumala loi sinut. Vain silloin voit kulkea eteenpäin innokkaana ja uskossa!

Etsi lohtua rutiineistasi ja kiitollisuutta siunauksistasi. Pyri parantamaan asemaasi Kristuksen kautta, jotta ne, jotka tulevat jälkeesi, ovat siunattuja sinun kovan työsi ansiosta. Käy työhön ja kulje eteenpäin.

Älä horju epäonnistumisiesi tai “mitä-jos” ja “olisi-voinut-olla” -ajatusten vuoksi, jotka vaivaavat mieltäsi. Et ole välitilassa odottamassa seuraavaa suurta asiaa – olet keskellä elämääsi ja sinussa on se, mitä tarvitset (veren, hien, kyynelien ja sisun kautta) oikein tekemiseen.

Elä merkityksellisesti ja rakasta kiihkeästi. Jopa elämän suurien vaiheiden keskellä.

Eli tässä teille kaikille myöhään kukoistaville, vaihtopenkkiläisille, kolmannen mahdollisuuden saaneille ja todistan-heidän-olevan-väärässä -taistelijoille.
Nyt on meidän aikamme.

Artikkelin on kirjoittanut Megan Ann Steyskal ja se on alun perin julkaistu mormonhub.com -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Krista Kora.

(Visited 52 times, 1 visits today)