Isäni oli ammattilaisjalkapalloilija ja äitini oli malli. Vaikka, valitettavasti, perinkin ulkonäköni isältäni ja urheilulliset kykyni äidiltäni, opin nuoruusvuosinani, että pystyn saamaan aikaiseksi paljonkin tekemällä ahkerasti töitä ja oikeita asioita.

Tästä johtuen lähetystyöni tulisi olemaan helppo homma.

Minun tarvitsi vain olla kuuliainen. Minulla oli valkoinen käsikirja, lähetysjohtajan ohjeistukset ja kaikki, mitä minun tarvitsi tehdä ollakseni sataprosenttisen täydellinen koko ajan. Helppoa.

Sitä paitsi, ”kuuliaisuus on taivaan ensimmäinen laki” (Saarnatkaa minun evankeliumiani, lähetystyöpalvelun opas). Kuuliaisuus tulee ensin, ennen mitään muuta. Mutta jostain syystä, päästyäni lähetyskentälle, kuuliaisuuden suunnitelmani ei vaikuttanutkaan toimivan enkä tullut toimeen tovereideni kanssa.

En pystynyt käsittämään, miksi heitä turhautti se, että polvistuin eteisessä minuuttia ennen kuin meidän oli määrä lähteä, heidän vielä ryntäillessä ympäri asuntoamme. Meidänhän tuli olla kuuliaisia ja lähteä ajallaan.

En pystynyt käsittämään, miksi heitä turhautti se, että päätin opetushetken viemättä loppuun ennalta sovittua suunnitelmaa, sillä olimme olleet siellä jo tarkalleen tunnin. Meidänhän tuli olla kuuliaisia ja lähteä ajallaan.

En pystynyt käsittämään, miksi heitä turhautti se, etten vastannut heille englanniksi kävellessämme kadulla ja heidän kysyessään minulta elämästäni ja perheestäni. Meidänhän tuli olla kuuliaisia ja puhua ainoastaan venäjää ollessamme ulkona.

Lannistumiseni ja hämmennykseni saavuttivat huippunsa, kun sain toverikseni nuoren lähetyssaarnaajan, joka oli stressaantunut, epävarma todistuksestaan ja ikävöi kotiaan. Loppujen lopuksi hän vihasi aikaamme yhdessä niin paljon, että kiireellisen toverinvaihdon jälkeen hän päätyi lähtemään kotiin.

Huolimatta pyrkimyksistäni olla täydellisen kuuliainen ja odotuksistani nähdä siitä seuraavan siunauksia, tunsin itseni täysin epäonnistuneeksi. Koko pohja, jolle olin elämänasenteeni rakentanut, alkoi murentua.

Aloin etsiä – oikeammin anoa – vastauksia Jumalalta. Hän ohjasi minut lukemaan raamatunkohdan Matt. 22:36, jossa Kristukselta kysytään: ”Mikä on lain suurin käsky?”

Kristuksen vastaus oli hengellinen moite teennäistä ja omahyväistä kuuliaisuuden tavoitteluani kohtaan: ”Jeesus vastasi: ’Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi.’” Vaikka tämä kohta olikin minulle entuudestaan tuttu, heräsi mielessäni ajatus: ”Hetkinen, eikö sen pitäisi sanoa kuuliaisuus?” Mutta kuuliaisuus ei ollut hänen vastauksensa.

Kristuksen vastaus oli rakkaus.

Koko elämäni muuttui tuona hetkenä. Kyllä, kuuliaisuus on ensimmäinen laki, mutta rakkaus on laeista suurin. Ymmärsin, että jos minun oli valittava sataprosenttisesti täydellisen kuuliaisuuden ja rakkauden väliltä, maaliviivalla olisi huomattavasti helpompaa perustella rakkauden valitseminen.

Päätin, että sen sijaan, että olisin ovella minuutin etuajassa, kiillottaisinkin toverini kengät.

Sen sijaan, että lähtisimme jäsenten luota tarkalleen tunnin täyttyessä, pysyisin siellä juuri niin kauan kuin olisi tarpeen, jotta Henki puhuisi.

Sen sijaan, että keskittyisin puhumaan venäjää, keskittyisinkin tutustumaan tovereihini.

Näiden päätösten johdosta en ollut enää niin keskittynyt ruksaamaan tuhatta kohtaa tarkistuslistaltani, vaan olin keskittynyt hetkeen ja sydämeen. Toverini muuttuivat hankalista tulla toimeen parhaiksi ystävikseni. Jäsenet muuttuivat turhauttavista innoittaviksi. Kuuliaisuus ei ollut enää stressin lähde vaan tapa osoittaa tuota rakkautta.

Jos minun nyt koskaan pitäisi valita kuuliaisuuden ja rakkauden väliltä – valitsisin aina rakkauden. Sillä, maaliviivan ylitettyäni, luulen Jumalan olevan paljon ymmärtäväisempi pientä myöhästymistäni kohtaan, jos se johtui siitä, että pysähdyin osoittamaan rakkautta. Eikö Kristuskin tehnyt samoin Mormonin kirjan kohdassa 3. Nefi 17?

Koko sydämeni ylentyi ja työstä tuli iloa – ei tarkistuslista. Lähetystyöni toinen puolikas alkoi ehdottomasti näyttää valoisammalta.

Nyt pyrin arvioimaan toimiani – ja erityisesti sydäntäni. Teen töitä pitääkseni perspektiivini ja ollakseni uppoutumatta täydellisen kuuliaisuuden tavoitteluuni siinä määrin, että unohdan motiivini tuon kuuliaisuuden takana. Thomas S. Monson kiteytti oivallukseni sanoessaan: ”Älkää koskaan antako ratkaisua vaativan ongelman tulla tärkeämmäksi kuin rakkautta kaipaava henkilö.” (”Ilon löytäminen matkasta”, Liahona, marraskuu 2008)

Vaikka tuo lähetystyöni ensimmäinen vuosi oli todennäköisesti elämäni kamalin, sen toinen vuosi oli yksi parhaistani: vain koska opin tämän yhden yksinkertaisen periaatteen.

Arvioikaamme siis toimiamme, kyllä vain – mutta sitäkin enemmän sydämiämme. Pitäkäämme perspektiivimme ja olkaamme uppoutumatta kaiken täydellisesti tekemisen tavoitteluumme siinä määrin, ettemme edes kyseenalaista motiivejamme.

 

Tämän artikkelin on alun perin kirjoittanut Zack Oates ja se on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä ”How My Mission Taught Me It’s Possible to Be too Obedient”.

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company

(Visited 52 times, 1 visits today)