Minulla on kaksivuotias poika. Ja hän on kamala. No, ei kaiken aikaa. Mutta viime sunnuntaina kirkossa (jossa meidän pitäisi olla käytökseltämme parhaimmillamme) hän oli oikea malliesimerkki uhmaikäisestä.

Tiesin seuraavien hetkien käyvän haasteellisiksi heti kuullessani, että miestäni oli pyydetty jakamaan sakramenttia. Loistavaa. Minä ja neljä lastani, mukaan lukien edellä mainittu ”kamala kaksivuotias”, yksin penkkirivillämme.

Alamäki alkoi jo ennen kuin ehdimme sakramenttilauluun. Ensin vauva kiskoi laulukirjat alas levittäen ne pitkin lattiaa. Hoidettuani sen, puhkesi riita hedelmäpaloista, mikä sai nelivuotiaani itkun partaalle. Yrittäessäni pitää hänet hiljaisena ja rauhoitellessani hänt, kaksivuotiaani melkein onnistui kiemurtelemaan isosiskonsa ohi ja oli vähällä rynnätä juoksuun pitkin kappelisalin käytävää. Jep, tänään olin ”tuo äiti, joka ei osaa pitää lapsiaan aisoissa”. Laskin nelivuotiaan välittömästi alas, nappasin kaksivuotiaani kainalooni ja painelimme eteiskäytävään.

Hän ei rauhoittunut päästyämme sinne. Poikani juoksi pitkin käytävää minua karkuun, hän piirteli tuolille jätettyyn ilmoittautumislomakkeeseen ja kun hän onnistui työntämään auki lasiovet karatakseen parkkipaikalle, minä melkein annoin hänen mennä. Melkein.

Tähän mennessä kolme muuta äitiä, jotka yrittivät hallita vallattomia lapsiaan, olivat liittyneet seuraani käytävällä. Sakramenttirukous oli pidetty ja pappeudenhaltija ystävällisesti tuli käytävälle antaakseen meille mahdollisuuden osallistua tähän pyhään toimitukseen. Mutta ei minusta tuntunut, että olin osallistumassa mihinkään pyhään. Ei ollut hiljaista hetkeä, jonka aikana mietiskellä. Ei ollut aikaa pohtia sen merkitystä. Ei ollut vahvistavaa hengellistä kokemusta. Se tuntui hyvin pitkälti siltä, kuin olisin syönyt palan leipää, juonut kupillisen vettä ja yrittänyt parhaani, ettei poikani ottaisi yhtä enempää.

En hoitanut tätä tilannetta hyvin, eritoten siksi, että olin vain muutamaa päivää aikaisemmin lukenut tusinoittain suurenmoisia viestejä, joita ihmiset olivat kirjoittaneet sosiaalisessa mediassa siitä, kuinka he onnistuivat tekemään sakramentista erityisen. Ajattelin: ”En voi tehdä mitään noista asioista, erityisesti tämän poikani kanssa. On mahdotonta minunlaiselleni äidille saada minkäänlaista hengellistä kokemusta sakramentin aikana.”

Ajattelin, että sunnuntai oli pilalla. Menin takaisin kappelisaliin sakramentin päätyttyä ja todistuskokouksen alettua. Ensimmäinen kuulemani todistus muutti täysin ajattelutapani tuota päivää kohtaan.

Eräs sisar kertoi, kuinka hän oli lukiessaan pyhistä kirjoituksista Moosian kirjaa huomannut kohdan, joka puhui ”selvästä todistuksesta”. Hänestä ajatus selvästä todistuksesta, jollainen pyhien kirjoitusten profeetoilla ja apostoleilla oli,oli ihana ja hän halusi tehdä elämässään joitain muutoksia, jotta hänkin voisi nauttia tuosta siunauksesta. Hänellä on neljä pientä lasta, kuten minullakin, ja hän puhui siitä, kuinka hektisiä sunnuntait voivat olla. Hän kertoi, kuinka taistellakseen tuota hulluutta vastaan hän alkoi kiihkeästi rukoilla hengellisiä kokemuksia, jotka auttaisivat häntä saamaan selvemmän todistuksen. Hän herkistyi kertoessaan, että joka kerta, kun hän rukoili uskoen, että hän saisi todistusta vahvistavan kokemuksen sunnuntaina, hän sai sellaisen. Joskus se tapahtui kirkossa, joskus se tapahtui vasta hänen päästyään kotiin ja joskus tuo herkkä hetki tuli vasta hänen päivänsä päätteeksi. Tärkeintä kuitenkin oli, että se tuli. Kun hän rukoili uskoen saavansa todistusta vahvistavan kokemuksen joka sunnuntai, taivaallinen Isä vastasi hänen rukouksiinsa.

 

Jokaiselle äidille, jolla on vaikeuksia selvitä sakramenttikokouksesta taaperonsa kanssa – ole itsellesi armollinen.

Pieni lapsi ottaa sakramentinNäiden kolmen minuutin ajan tuossa sakramenttikokouksessa kaikki lapseni olivat hiljaa. Minulla oli mahdollisuus kuunnella hänen todistuksensa ja se oli juuri, mitä minun tarvitsi kuulla. Tuntiessani Hengen minunkin silmäni täyttyivät kyynelistä. Minun täytyisi rukoilla apua sunnuntaiden suhteen. Mutta minusta myös tuntui, että minun täytyisi antaa itselleni armoa. Hengelliset kokemukset eivät rajoitu vain noihin muutamaan minuuttiin, joiden aikana sakramentti jaetaan. Se on ihanteellinen tilanne, mutta todellisuutta vain harvalle. Lapseni eivät tule koskaan istumaan täydellisen hiljaa ja kunnioittavasti (ainakaan muutamaan vuoteen). Kaksivuotiaani ei ehkä koskaan tule viihtymään ”sakramenttikirjansa” parissa, joka on täynnä kuvia Jeesuksesta. Mutta se ei tarkoita, että sunnuntaiden tarvitsisi olla täysin tuhoon tuomittuja. Joskus tarvitset vain hetken, vain minuutin, tunteaksesi riittävästi Hengen uudistavaa vaikutusta, joka auttaa sinua jaksamaan seuraavan viikon. Tuona sunnuntaina tuo todistus, nuo kolme minuuttia, oli juuri se tarvitsemani uudistava vaikutus.

Kyllä, sunnuntait voivat tuntua pitkiltä ja haastavilta. Mutta kuten @denavey, piispan vaimo ja kuuden lapsen äiti (kolme alle nelivuotiasta poikaa), kirjoitti Instagramissa: ”Olen alkanut ymmärtää, että taivaallinen Isä yrittää kovasti opettaa minulle jotain todella tärkeää juuri nyt, jotain joka tulee siunaamaan elämääni suurenmoisin tavoin.”

 

Jokaiselle äidille, jolla on vaikeuksia selvitä sakramenttikokouksesta taaperonsa kanssa – et ole yksin.

@jodeespencer kirjoitti Instagramissa: ”Neljän alle kuusivuotiaan lapsen kanssa vaatii työtä, ettei sakramenttikokous olisi vain yksi kokous muiden joukossa. Mutta olen huomannut, että kun kuuliaisesti etsin Henkeä… löydän sen. Ja kun Henki on MINUN kanssani, lapseni näkevät sen ja he puolestaan tuntevat sen. He istuvat kunnioittavammin, he kuuntelevat paremmin ja he yrittävät parhaansa antaakseen edes äidin ja isän kuunnella, imeä Henkeä itseensä ja oppia.”

”Minulla on pieniä lapsia, joten sakramentin aikana on usein vaikea ajatella Kristusta ja sitä, kuinka voisin kehittyä tulevalla viikolla”, kommentoi natabc15. ”Olen huomannut, että jos järjestän aikaa lauantai-iltana pohtiakseni, mitä olen tehnyt hyvin kuluneella viikolla ja missä minun pitäisi vielä kehittyä, olen paremmin valmistautunut sakramenttiin sunnuntaina.”

Nuo kommentit ja seurakuntani sisaren todistus auttoivat minua keksimään kolme asiaa, jotka auttavat minua paremmin hoitamaan taaperoni kanssa eteen tulevat tilanteet sakramenttikokouksessa. Ehkä nämä voivat auttaa sinuakin.

1.    Valmistautuminen
2.    Rukous
3.    Kärsivällisyys

Me voimme tehdä sakramentista erityisen valmistautumalla paremmin viikon tai edes sunnuntaiaamun aikana. Tällä tavoin, vaikka sinun täytyisikin poistua sakramentin aikana käytävään vallattoman lapsen kanssa, olet jo valmiiksi mietiskellyt, kuinka voit aina muistaa Jeesuksen Kristuksen ja kuinka paremmin palvella Häntä.

Rukoile saavasi todistusta vahvistavia hengellisiä kokemuksia sunnuntaina ja opettele tunnistamaan ne, kun ne tulevat, niin kirkossa kuin kotonakin. Usko, että jos rukoilet saavasi todistusta vahvistavia kokemuksia, saat niitä.
Ja lopuksi, ole kärsivällinen. Selvä todistus ei kehity yhdessä yössä. Eivät myöskään kunnioittavasti käyttäytyvät lapset.

Jokaiselle äidille, jolla on vaikeuksia selvitä sakramenttikokouksesta taaperonsa kanssa – älä luovuta.

”Vastoinkäymisesi ja ahdinkosi kestävät vain pienen hetken” (O&L 121:7).
Minulla on kaksivuotias poika. Ja hän on kamala. No, ei kaiken aikaa. Ja vain sillä on minulle merkitystä. Muista ne erityiset herkät hetket, joita sinulla lapsesi kanssa on. Vaivannäkösi tuottaa tulosta. Vaikkei se 99% ajasta siltä vaikuttaisikaan.

Tämän artikkelin on kirjoittanut Irinna Danielson ja se on alun perin julkaistu lds.org-sivustolla. Artikkelin on suomentanut Tanja Robinson.

(Visited 48 times, 1 visits today)