Tämä tarina julkaistiin alun perin LDS living -sivustolla vuonna 2005. Mario Facione kuoli vuonna 2015. Tämä on hänen tarinansa.

Jokaisessa kulttuurissa ja jokaisella aikakaudella vaikuttaa olevan omat roistonsa – Daavidin aikana olivat filistealaiset, Mormonin kirjassa Gadiantonin rosvot, natsit, kommunistit ja nykypäivän terroristit. Yhteen aikaan pahikset, joista saimme jatkuvasti lukea, edustivat mafiaa – Cosa Nostraa; tarinoita järjestäytyneestä rikollisuudesta, jota kaunisteltiin ja ylistettiin Mario Puzon kirjoissa sekä Marlon Brandon ja muiden italialaiselta kuulostavien näyttelijöiden esittämänä valkokankaalla.

Mafia piti majaa aina jossain suurkaupungissa, kuten New York, Chicago, Las Vegas tai Detroit. Jimmy Hoffan ja Al Caponen kaltaiset nimet olivat pahamaineisia ja tiesimme näiden ihmisten olevan sydänjuuriaan myöten pahoja ja että heitä tuli aina pelätä.

Sitten Detroitissa yksi heistä teki äkillisen täyskäännöksen, koska kaksi nuorta lähetyssaarnaajaa antoivat hänelle oudon kirjan, joka tuntui vastustamattomalta lukea. Hänen nimensä oli Mario Facione ja hän oli erikoistunut raskaan rakennuskaluston varkauksiin ja mustan pörssin likvidointeihin. Hän ei osannut lukea erityisen hyvin, joten hän opetteli kahlatessaan Mormonin kirjaa läpi. Kirjan henki kosketti häntä ja hänet kastettiin 1981, mutta kun hän pyysi suositusta päästä temppeliin, hänen piispansa sanoi hänelle, ettei hän voinut palvella kahta herraa; hänen täytyisi sulkea ovi menneisyyteensä, kokonaan.

”Mutta sinä et ymmärrä, he tappavat minut,” Facione vastasi. ”Kukaan ei voi vain lähteä mafiasta.”

Piispa kertoi, ettei ollut mitään muuta keinoa, joten Mario teki päätöksen – hän oli valmis kuolemaan, jos se oli tarpeen, löytämänsä uuden uskon vuoksi.

Piilotettuaan raskauttavaa todistusaineistoa salaiseen tallelokeroon Detroitin lentokentällä, Facione neuvotteli entisten pomojensa kanssa elämästään ja vapaudestaan. Samaan aikaan myös hänen vaimonsa jätti hänet ja häntä pommitettiin oikeusjutuilla, jotka jättivät hänet taloudellisesti puille paljaille. Mutta hän luotti Herraan ja pysyi lujana uskossaan. Nykyään hän työskentelee Detroitin temppelissä. Tämä on hänen tarinansa: mafiososta mormoniksi.

Ensikosketukseni bisnesmaailmaan

Isäni oli Detroitin italialaisen osaston jäsen; itse asiassa, hän oli melko korkea-arvoinen jäsen. Isä, diplomaattisuuden ja kielten mestari, nousi ryhmän presidentiksi. Monia liiton konkareita kuului tuohon osastoon. He valitsivat isäni presidentiksi, koska niin kauan, kun hän puhui italiaa, hän sai viestin menemään perille varsin tehokkaasti. Ja kaikki arvostivat hänen päättäväisyyttään.

Isäni oli riittävän fiksu pitämään itsensä pääosin puhtaana alamaailman asioista. Hänellä oli yksi varvas ovenraossa ja loput ulkona. Hän pyöritti menestyvää ja laillista sementtiyritystä, mutta hän oli juuri sopivasti mukana toisen puolen kuvioissa, että sai apua, jos sitä tarvitsi. Toiset tarvitsivat isääni joissain heidän huijaushommissaan ja hän auttoi mielellään.

Kuten isäni, minä pystyin haistamaan mahdollisuuden huijaukselle suurin piirtein yhtä nopeasti kuin pystyin haistamaan äitini kokkauksien keittiöstä leijailevat ensituoksut. Liityin yhdysvaltojen armeijaan, kun olin ensin kirjaimellisesti ostanut itselleni lukion päättötodistuksen. Minun ei tarvinnut olla kauaakaan armeijan kuljetusosastolla, kun tajusin potentiaalin kääriä rahaa mustassa pörssissä myymällä työkaluja, osia ja muuta armeijan välineistöä, joiden häviämistä johtajani eivät koskaan huomaisi. Siihen aikaan armeijan inventaario- ja kirjanpitojärjestelmä oli uskomattoman huolimaton.

Opin varhaisessa vaiheessa, että jos et halunnut mennä kouluun saadaksesi uraa – mitä en halunnut – niin tämä olisi elämääsi. En koskaan unohtanut, mitä isäni opetti minulle. Asioiden tekemisen salaisuus on olla jäämättä kiinni. Vietettyäni kaksi vuotta yhdysvaltain armeijassa, minut vapautettiin kunniallisesti palvelleena.

Palasin kotiin ja menin töihin isäni sementtiyritykseen. En koskaan pitänyt sementtialalla työskentelystä, mutta kuuliaisuuteni ja kunnioitukseni isääni kohtaan piti minut kuvioissa. Eräänä iltana illallisen jälkeen kerroin hänelle, etten halunnut ottaa vastuuta perheyrityksestämme. Isäni oli raivoissaan. Hän sanoi minulle: ”Älä koskaan tule takaisin.”

Voisi kai sanoa, ettei hän ottanut päätöstäni jättää perheyritys kovinkaan hyvin. Mutta noin vuotta myöhemmin, tilanne tasoittui. Siinä vaiheessa vanhempi veljenikin oli jättänyt yrityksen ja isä oli luovuttanut ja hyväksynyt sen tosiasian, että hänen poikansa yrittivät omillaan.

Pajan perustaminen

Tuottoisa urani mustan pörssin raskaalla kalustolla alkoi, kun ystäväni teki paperihommia eräälle yhdysvaltojen suurimmista koneistovalmistajista; Hän tiesi, ettei yritys ikimaailmassa pystyisi jäljittämään koneistoa, kun se lähti tehtaan ovista ulos. Koneissa ei ollut sarjanumeroita.

Minulla ei ollut siihen aikaan rahoitusta mennä ja pistää pystyyn tarvittavaa verkostoa tällaisen huijauksen järjestämiseksi, joten menin tapaamaan tiettyjä ihmisiä, näytin heille mahdollisuudet ja he järjestivät asiat puolestani. Se oli tilaisuus, jota osasin käyttää hyväkseni. Kunnollinen ihminen olisi mennyt valmistajan puheille, huomauttanut vioista ja vaatinut sitten suuren summan auttaakseen sulkemaan porsaanreiät. En minä. Minä käänsin sen edukseni ja käytin sitä hyödykseni, tienasin miljoonia ja minusta tuli iso peluri Detroitin italialaisessa osastossa.

Vuoteen 1968 mennessä olin päätekijä noin kuudessa operaatiossa. Käytin paljon tekaistuja nimiä ja identiteettejä järjestellessäni ja toteuttaessani huijauksia. Niihin aikoihin tapasin tulevan vaimoni, Lynetten. Hän oli niukkasanainen. Hän ei kertonut kenelläkään mitään, mitä heidän ei ollut tarkoitus tietää. Minä vain tarvitsin jonkun seuraksi ja hänestä oli apua joissain asioissa, hän auttoi suojaamaan selustani. Menimme naimisiin ja se oli pääosin molemmin puolin hyödyttävä järjestely.

Ensivaikutelmani mormoneista

Keväällä 1980 nousin lentokoneeseen suuntanani Salt Lake City Utahissa. Olin sijoittanut rahaa erääseen diiliin ja olin matkalla paikkaan, jossa kaikki tapahtuisi.

Olin ajatuksissani, pohdin viimeistelyä vaille valmiin diilini yksityiskohtia, kun lentäjä keskeytti ajatukseni ilmoittaessaan meidän lähestyvän Salt Lake Cityn lentokenttää. Katsoin ulos ja näin Salt Laken keskustassa sijaitsevan mormonitemppelin korkealle kohoavat graniittiset tornit. Katseeni nauliutui noihin temppelin hohtaviin torneihin. Se oli kaunein rakennus, jonka olin koskaan nähnyt.

Tapasin, sovitun mukaisesti, nuoren miehen, joka ajoi minut Provoon, missä tarkoitukseni oli tavata yhteyshenkilöni. Ajaessamme etelään Salt Lake Valleyn läpi, olin edelleen vaikuttunut näkemästäni.

Muistin hämärästi kuulleeni tästä uskonnosta, joka kuuleman mukaan oli lähtöisin Salt Lake Citystä ja pyysin autoa ajavaa poikaa kertomaan minulle siitä. Kävi ilmi, että hän oli tuon kirkon jäsen, mutta ei ollut enää mukana sen toiminnassa. Hän selitti minulle hieman mormoneista ja millaisia he olivat. Aloin ajatella kveekareita, elämässä hassua elämää, elämättä maailman valtavirrassa.

Nuori mies ei kertonut minulle paljoakaan muuta, vain että mormonit olivat hyvin harvinaislaatuisia. Hän ei ollut katkera, hän vain sanoi, ettei enää voinut olla kirkossa mukana. Mutta hän sanoi sen olevan hyvä ja yhteisön olevan hyvä.

Tavattuani yhteyshenkilöni, puhuimme muutaman minuutin ja sovimme seuraavan päivän suunnitelmista. Menin hotellilleni yöpyäkseni siellä. Olin juuri asettunut sänkyyni hotellihuoneessani ja olin varmasti torkahtanut, sillä huomasin pian katselevani jotain, joka vaikutti näytelmältä.

Olin ainoa yleisössä ja näyttelijät puhuivat suoraan minulle. Istuessani siinä hämmentyneenä, kuulin heidän sanansa. ”Sinun on tehtävä tämä,” yksi sanoi ja sitten toinen tuli luokseni puolestaan sanoen: ”Sinun on valittava tämä tie.”

Vaikutti siltä, että he osoittivat kaiken suoraan minulle ja olin jumissa hämmennyksentilassani ajatellen: ”hetkinen, mitä minä teen?” Olin ainoa siellä, joten heidän täytyi puhua minulle. Pitäisikö minun valita tämä tie, josta he puhuvat?

Sanat vyöryivät ylitseni ja seisoin vain paikallani lamaantuneena, tietämättä mitä tehdä. Aivan kuin keltainen mukulakivi katu olisi avautunut eteeni, he kaikki kehottivat minua seuraamaan sitä, mutta en pystynyt liikkumaan.

Heräsin hätkähtäen, selvästi muistaen jokaisen yksityiskohdan tapahtuneesta, jonka nyt tajusin olleen unta. Olin todella hämmentynyt kokemastani; eihän minulla ollut mitään, mihin suhteuttaa untani, ei uskonnollista vakaumusta, johon yhdistää sitä tai josta hakea selitystä sille.

Olipa sen alkuperän tarkoitus mikä tahansa, se jäi pyörimään mieleeni. Seuraavana päivänä alkoi epäilykseni herätä kaverista, jonka kanssa työskentelin sekä diilistä, jonka olimme sopineet. Tapasin hänet ja kerroin hänelle, että halusin rahani takaisin. Hän antoi ne minulle ja palasin takaisin Detroitiin. Unen yksityiskohdat vielä kirkkaana mielessäni palasin takaisin pajalleni, takaisin diileihini, takaisin elämään, jonka vaikutti olevan tarkoitettu jatkuvan.

Lähetyssaarnaajat saavat huomioni

Olin ollut takaisin Michiganissa tarkalleen kaksi viikkoa, kun palasin töistä kotiin ja sain vaimoltani viestin, joka sai verenpaineeni singahtamaan taivaisiin.

Hän kertoi, että aiemmin sinä päivänä hän oli kuullut jonkun koputtavan oveemme ja oli löytänyt kaksi pukuihin pukeutunutta siistiä nuorta miestä seisomasta oven takaa. Jostain syystä hän ei ollut tavalliseen tapaansa töissä, joten hän puhui näiden kahden nuoren miehen kanssa, jotka esittelivät itsensä vanhin Staplesiksi ja vanhin Gardneriksi. He kertoivat olevansa jostain kirkosta Salt Lake Citystä. Hän hymyili, sillä hän tiesi minun juuri käyneen siellä työmatkalla ja hän kertoi siitä heille.

He antoivat hänelle joitain lehtisiä kirkostaan ja kysyivät voisivatko he tulla uudestaan, kun minä olisin kotona. Jostain syystä, jota en usko edes hänen itsensä tietävän, Lynette vastasi heille kyllä. Se olisi ollut jo riittävän paha, mutta tilanne vain paheni.

Siihen aikaan meillä oli kodissamme käytössä puhelinlinja, josta kukaan muu kuin me ja kaksi muuta ihmistä ei tiennyt. Se oli tarkoitettu puheluille, joista minä tai tuohon numeroon soittavat emme halunneet kenenkään tietävän. Jostain syystä, kun nuo miehet tulivat ovellemme, Lynette antoi heille tuon salaisen puhelinlinjan numeron, jotta he voisivat soittaa minulle takaisin. Hän sanoi, että he voisivat tulla takaisin, kun olisin kotona, mutta heidän täytyisi soittaa ensin. Joten he lähtivät, kantaen mukanaan puhelinnumeroa, jota heillä ei olisi koskaan pitänyt olla.

Kun tulin kotiin ja hän kertoi minulle antaneensa heille tuon numeron, olin raivoissani. Mieleeni tulvi kaikkia mahdollisia ongelmia, joita tuon numeron antaminen voisi minulle aiheuttaa. Joten, kun kuulin, että jossain tuolla oli kaksi kaveria, jotka olivat saaneet tuon numeron, aloin raivoisasti miettiä mitä voisin asialle tehdä. Minun oli saatava tuo numero takaisin ja selvitettävä kenelle tarkalleen ottaen Lynette oli sen antanut. Olivathan he toki sanoneet olevansa jostain kirkosta, mutta kuka tahansa, mukaan lukien poliisi, voisi käyttää tuota tarinaa.

Odotin puhelua jommaltakummalta. Aioin ryöpyttää tuon kaverin oikein kunnolla, käskeä hänen tuhota numero ja todella saada hänet uskomaan, ettei hän halunnut olla missään tekemisissä tuon numeron tai minun kanssani. Vaimoni kertoi heidän olevan nuoria poikia ja ajattelin voivani pelotella heidät olemaan tekemättä mitään mitä heidän ei pitäisi.

Mutta kun tuo puhelu tuli, asiat eivät menneetkään aivan suunnittelemani mukaisesti. Sen sijaan, kun tämä poika, joka kutsui itseään Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon lähetyssaarnaajaksi, alkoi puhua minulle, jokin valtasi minut ja se sai minut rauhoittumaan. Sen sijaan, että olisin uhkaillut tätä poikaa, kuten olin suunnitellut, puhuimme muutaman minuutin ja olin tyynesti kiinnostunut siitä mitä sanottavaa hänellä oli.

Aloin ajatella itsekseni, että ehkä olisi hyvä tutustua näihin kavereihin kahdesta syystä: jotta voisin saada käsityksen siitä yrittivätkö he huijata minua ja jotta voisin vakuuttaa heidät unohtamaan puhelinnumeron, jonka he olivat saaneet.

Sovimme tapaamisen seuraavalle viikolle. Vaikka en tiennyt sitä silloin, opin myöhemmin, että tulisin aina olemaan kiitollinen Lynettelle tuon salaisen puhelinnumeron antamisesta. Se todellakin sai minut kiinnittämään huomioni noihin kahteen nuoreen lähetyssaarnaajaan!

Sääntöjen rikkominen

Kun nuo nuoret miehet tulivat talolleni tuona iltana, näin heidän nimikylttinsä, joihin oli kaiverrettu heidän kirkkonsa nimi, ja kuinka nuoria he olivat. Se löi minut ällikällä! Menimme sisälle ja sanoin heille: ”No niin, kertokaahan mistä teissä on kyse.”

He alkoivat kertoa kirkon uskosta Jeesukseen Kristukseen ja jostain, jota he kutsuivat pelastussuunnitelmaksi. He kertoivat siitä kuinka Jeesus kuoli, jotta ihmiset voisivat saada anteeksi tekemänsä vääryydet ja voisivat elää taivaallisen Isän luona kuolemansa jälkeen.

Kukaan ennen tätä ei ollut koskaan pystynyt antamaan haluamiani vastauksia elämän tarkoituksesta. Nämä kaksi nuorta poikaa antoivat minulle vastaukset kaikkiin kysymyksiin, joita minulla oli – ja minulla oli paljon kysymyksiä! Olin todella uppoutunut keskusteluumme. He vastasivat kysymyksiini ja halusin jatkaa. Oli kuitenkin jo myöhä ja he vakuuttivat heillä olevan kotiintuloaika ja että heidän täytyisi lähetä. He sanoivat, että lähetysjohtajaksi kutsuttu henkilö asetti säännöt ja he vastasivat hänelle.

”Soittakaa hänelle,” sanoin. He katsoivat toisiaan, ikään kuin sanoen ”emmehän me niin voi tehdä”, mutta kerroin heille, että jos he koskaan halusivat tulla takaisin, heidän olisi parasta soittaa hänelle.

Lähetyssaarnaaja, joka aikoi soittaa, oli erittäin hermostunut, mutta hän kuitenkin nosti luurin ja soitti. Puhuin lähetysjohtajalle itse.

”Tiedän, että näillä pojilla on sääntönsä, mutta nautin kuunnella mitä heillä on sanottavanaan,” kerroin tuolle kasvottomalle henkilölle puhelimen toisessa päässä. ”En halua odottaa viikkoa. Varmistan, että he pääsevät turvallisesti kotiin, joten sinun ei tarvitse huolehtia siitä.”

Lähetysjohtaja ei ollut helposti taivuteltavissa. Hän nosti esille nämä säännöt, joita heidän oli noudatettava. Mutta en kuunnellut. ”Jos he eivät voi jäädä nyt, sinun on turha lähettää heitä tänne uudestaan,” sanoin. Minä myös tarkoitin sitä. Lopulta hän myöntyi, hän käski minua sanomaan toiselle lähetyssaarnaajalle, että heidän pitäisi soittaa hänelle, kun he pääsisivät kotiin myöhemmin tuona iltana.

Noin kahden aikaan aamuyöstä päästin heidät viimein lähtemään. Hyppäsin autooni varmistaakseni, että heillä olisi kaikki hyvin ja muistutin heitä soittamaan pomolleen. Sovimme tapaamisen seuraavalle viikolle.

Kaikki tuolloin maratontapaamisessa kuulemani asiat täyttivät ajatukseni jokaisena päivänä sen jälkeen. Ne olivat kuin kuiskauksia, ääniä, minua seuraavia muistutuksia, jotka eivät antaneet minun unohtaa.

Kaikki tämä pyöri mielessäni enkä voinut puhua siitä kenenkään kanssa, varsinkaan niiden kanssa, joiden kanssa olin tekemisissä. Heille uskonto oli yksi kaikkien aikojen suurimmista huijauksista; kulissi, jolla kääriä rahaa – miljoonittain.

Huijataanko minua?

En jaksanut odottaa tapaavani heidät jälleen seuraavalla viikolla. Mutta, kun he tulivat, he pyysivät kerta toisensa jälkeen minua lukemaan kohtia pyhistä kirjoituksista. Lopulta vedin toisen heistä sivummalle ja sanoin: ”En osaa lukea, joten tee palvelus ja älä enää pyydä minua. Nolaat minut.” Hänen kasvonsa muuttuivat aivan punaisiksi ja hän vastasi: ”Okei, okei. En pyydä sinua enää.”

Tapaaminen kesti vain neljä tuntia sinä iltana, mutta kun he olivat lähdössä, kysyin heiltä haluaisivatko he minun seuraavan heitä taas kotiin. Menin ulos heidän kanssaan ja toinen lähetyssaarnaajista käveli heidän autonsa takakontille, avasi sen ja antoi minulle Mormonin kirjan.

Tuijotin häntä. ”Hei, en koskaan käynyt koulua yläastetta pidemmälle,” kerroin. ”Huijasin itseni koulun läpi siihenkin asti. En usko, että minusta on siihen.”

”Mene polvillesi ja rukoile siitä,” tuo lähetyssaarnaaja vastasi. Kuulin sen ja ajattelin itsekseni: ”Yritätkö sanoa, että minun tarvitsee vain polvistua, noudattaa tätä käskyä ja kysyä ja voin alkaa lukemaan?” Minusta sitä oli vaikea uskoa, mutta tuo lähetyssaarnaaja oli juuri heittänyt minulle haasteen ja minä tartuin siihen.

Päätin yrittää, mutta en halunnut tehdä sitä vaimoni nähden. Hän ajatteli lähetyssaarnaajien ja kirkon olevan ihan okei, mutta se ei uponnut häneen sen enempää. Hän meni sänkyyn ja minä jäin olohuoneeseen. Avasin Mormonin kirjan ja katselin sitä.

Näin siinä sanoja, lauseita, tuntematonta kieltä menneiltä ajoilta ja epäilykset tulvivat mieleeni. Joten polvistuin sohvan viereen olohuoneessamme. Olin hermostunut. En ollut nolostunut, mutta olin erittäin hermostunut, sillä mitä jos Jumala olikin oikeasti olemassa?

Olin niin tottunut huijaamaan ihmisiä ja mietin, mahdettiinko minua huijata. Tai vaihtoehtoisesti, huijasinko minä Jumalaa? Polvistuin ja ajattelin: ”Okei, pystyn tähän.” Joten yritin sitä. Pikkujuttu. Minähän vain pyysin kykyä osata lukea. Menin sänkyyn tuona iltana epävarmana siitä, olivatko nuo sanat päässeet olohuoneemme seiniä pidemmälle.

Seuraava päivä oli lauantai, joten otin tuon kirjan mukaani toimistolle ja istahdin työpöytäni ääreen, aivan itsekseni. Avasin kirjan ja rivi riviltä luin johdannon. Istuin siinä tuntikausia, lukien jokaisen sanan. Mitä pidemmälle pääsin, sitä enemmän kaikessa tuntui olevan järkeä. En tylsistynyt. Ajoittain tuskastuin sanan tai kahden kanssa, mutta en tylsistynyt.

Sydämenmuutos

Seuraavalla tapaamiskerralla, lähetyssaarnaajat toivat mukanaan videon Washingtonin temppelin pyhittämisestä. Kertoja puhui tämän kansakuntamme pääkaupungin laitamilla sijaitsevan loisteliaan ja mahtavan rakennuksen valmistumisesta, pelastussuunnitelmasta ja sinetöintihuoneista, joissa morsiamet ja sulhaset voisivat mennä naimisiin, eivät ainoastaan siihen asti, että kuolema heidät erottaisi, vaan iankaikkisuudeksi.

Kertojan jatkaessa kamera kuvasi ensin temppelin sisätiloja ja sitten ilmakuvaa kiertäen rakennuksen torneja, mukaan lukien sen, jonka huipulla seisoi kimalteleva kultainen patsas taivaalle kohotettua torvea pitelevästä Moronista.

Tuo näky lävisti minut. Se sähköisti koko kehoni. Pelkästään tuon patsaan näkeminen ja se, että tiesin, mitä se edusti ja mistä siinä oli kyse, vaikutti minuun syvästi. Jokin sisälläni ratkesi auki. Itkin kuin lapsi. Minut valtasi ylivoimainen tunne, että minun oli päästävä tuohon rakennukseen. En osannut selittää tuota tunnetta.

Kun valot sytytettiin jälleen, käännyin noiden poikien puoleen ja sanoin: ”Minun on päästävä tuohon rakennukseen. Mitä minun on tehtävä päästäkseni sinne?” Tiesin, että näkemäni oli oikein. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä, että se, mitä he olivat näyttäneet minulle, oli totta. Sinä päivänä tiesin, että elämäni oli muututtava. Minulle kävi selväksi, että elinkeinoni, elämäntyylini, kaiken mitä sillä hetkellä tiesin, oli muututtava perusteellisesti.

Elossa ulos kuvioista

Pian sen jälkeen minut kastettiin kirkon jäseneksi. Tehtyäni ensin huolellisesti suunnitelmia lähteäkseni organisaatiosta ja hyväksyttyäni hengenvaarallisen riskin, jonka olin aikeissa ottaa, järjestin tapaamisen organisaation johtajien kanssa. Kaikki saapuivat erääseen käyttämäämme varastorakennukseen Detroitissa ja siellä selitin heille liittyneeni mormonikirkkoon. Kerroin heille, mitä se tarkoitti ja selitin, että uuden vakaumukseni vuoksi en voinut enää olla tekemisissä tämänkaltaisten operaatioiden kanssa. Minun oli päästävä ulos näistä kuvioista.

Johtajamme, herra Borilla, päästi ilmoille sellaisen saarnan, että se olisi kuihduttanut kukatkin tai minkä tahansa muun lähistöllä olleen elävän olennon. Olin selvästikin menettänyt järkeni tai siltä se ainakin vaikutti hänestä – ja todennäköisesti kaikista muistakin. Keskustelun edetessä muiden kanssa, herra Borilla istui siinä ja katsoi minua, hän kuunteli, mitä minulla oli sanottavana ja vain katsoi ja katsoi minua.

”Olen kuullut noista ihmisistä,” hän sanoi, viimein rikkoen hiljaisuutensa. ”Tiedän heidän olevan hyviä ja luotettavia ihmisiä. Jos elät niin kuin he haluavat sinun elävän, minulla ei ole mitään aihetta huoleen.”

Pian keskustelu päättyi kädenpuristukseen – sitovaan symboliin, joka viestitti kaikille huoneessa olijoille, ettei tulisi verenvuodatusta – ja käännyin ympäri kävelläkseni ulos. Jokainen askel vei minua lähemmäs varastorakennuksen ovea, en kuitenkaan voinut olla täysin varma, ettei minua hoideltaisi takaapäin ennen kuin ehtisin sinne asti.

Pääsin ovesta ulos. Ei mitään.

Pääsin autolleni. Ei mitään.

Työnsin avaimen virtalukkoon ja käynnistin moottorin, miettien mitä oli mahdollisesti viritetty konepellin alle. Ei räjähdystä.

Peruutin parkkipaikaltani ja käännyin tielle, jota pitkin aloin ajaa. Siinä hetkessä ihana helpotus ja hämmästys pyyhkäisivät ylitseni. Tajusin, että olin onnistunut mahdottomassa, olin paennut mafiaa – elossa.

Ympyrä sulkeutuu

Lynette ja minä liityimme kirkkoon yhdessä, mutta hän ei omaksunut sitä samalla tavalla kuin minä. Avioliittomme päättyi muutamaa lyhyttä kuukautta myöhemmin. Sen jälkeen kun kaikki oli sanottu ja tehty, kävelin ulos vanhasta elämästäni täysin tyhjätaskuna. Minulla oli vain autoni, vaatteeni ja kymmenisen dollaria.

Toisaalta taas, asenteeni muututtua nöyryyden myötä, elämäni on muuttunut ja kukoistanut tavoilla, joita en koskaan olisi osannut odottaa. Vuosi myöhemmin palavasta halustani päästä temppeliin tuli todellisuutta. Tapasin jälleen lähetyssaarnaajan, joka oli opettanut minua ja kastanut minut, päästessäni Salt Laken temppeliin ensimmäistä kertaa. Hän oli ottanut mukaansa lähetystyöpäiväkirjansa ja yhdessä ymmärsimme, kuinka Herra oli auttanut meitä löytämään toisemme.

Yli kaksikymmentäyksi vuotta on kulunut siitä hotelliyöstä Provossa –  yöstä, jolloin näin tuon unen. Herra yritti saada viestin menemään perille tavalla, jolla saatoin sen mahdollisesti ymmärtää, sillä minullahan ei ollut koulutusta tai mitään. En koskaan unohda tuota unta.

Tuon unen merkitys iski minuun kuin säkillinen tiiliskiviä päivänä, jolloin menin naimisiin Cathyn kanssa Jordan Riverin temppelissä ja meidät sinetöitiin myös hänen kolmeen lapseensa. Ymmärsin, miksi Herra oli lähettänyt minulle tuon unen, nuo lähetyssaarnaajat ja vapautuksen. Hän tarvitsi minun apuani noiden lasten kasvattamisessa. Se oli osa hänen suunnitelmaansa.

Vuosien varrella olemme eläneet mukavaa elämää ja hankkineet mukavan toimeentulon itsellemme, vaikkei se koskaan tule olemaan lähelläkään aiempaa elämäntyyliäni. Mutta en haluaisikaan sitä. Mikään määrä valtaa, rahaa tai mainetta ei voisi yltää lähellekään niitä hengellisiä rikkauksia, joita olen Herran minulle suoman vapahtavan rakkauden ansiosta saanut.

Tämän artikkelin on alun perin kirjoittanut Mario Facione ja se on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä ”They’ll Kill Me’: Why a Mafia Member Risked His Life to Become Mormon”.

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company

(Visited 32 times, 1 visits today)