Kun palvelin lähetystyössä evankeliumin palautuksen alkuaikoina, puhuimme paljon ”kultaisen tutkijan” löytämisestä. Nykyään kuulen useammin ilmaisua ”kuiva mormoni”, mutta se tarkoittaa samaa asiaa: henkilöä, joka pukeutuu valkoiseen paitaan ja solmioon, joka ei ole koskaan juonut alkoholia tai tupakoinut, joka antaa anteliaita lahjoituksia omaan kirkkoonsa ja jolla on kuusi lasta, jotka ovat voisivat olla  poksauttelemassa popcornkukkasia eturivissä alkeisyhdistyksessä.

Toisin sanoen, olin halukas ja valmis kutsumaan vanhurskaita ihmisiä parannukseen. En halunnut tulla kuormitetuksi tutkijalla, jolla on vaikeuksia voittaa nikotiiniriippuvuus, joka ei halua mennä naimisiin avopuolisonsa kanssa tai joka käy keilaamassa sunnuntaisin. Turha ruuhkauttaa sakramenttikokousta ihmisillä, jotka tulevat viettämään tuntikausia piispan toimistossa.

Ikääntyessäni (paljon) olen alkanut ymmärtää, että on olemassa paljon asioita, joita tarvitsemme enemmän kuin vähemmän sakramenttikokouksessa, ja että ajatus kappelista, jossa 200 ihmistä odottaa enkelimäisellä kärsivällisyydellä varustettuina muutetuksi tulemista on todennäköisesti harhaanjohtavaa ja epärealistista. Ehkä Vapahtaja kokoaisi täysin erilaisen joukon kuin me, eikä Hän luullakseni räpäyttäisi silmäänsäkään asioille, jotka aiheuttavat meille aivohalvauksen.

Tatuoinnit

Otetaan esimerkkinä tatuoinnit. Me tarvitsemme paljon enemmän tatuointeja. Tiedän, että useimpien meidän ensimmäisenä ajatuksena nähdessämme jollakin tatuoidut käsivarret ei olisi se, että “miten hyvä vanhinten koorumin johtaja tuosta veljestä tulisikaan,” mutta miksi ei? Olen melko varma, että jos Sarahemlassa olisi ollut tatuoija, Alma nuorempi olisi ollut melko vaikuttavasti tatuoitu, eikä hänestä loppujen lopuksi tullut hullumpi. Evankeliumi saa aikaan muutoksia: keskitymme vähemmän siihen, mitä eilen tapahtui ja enemmän siihen, mitä meistä voi tulla tänään. Eivätkä tatuoinnit muutenkaan ole sama asia kuin pahuus. Se on enemmän kulttuuriasia kuin käsky.

Ystäväni, jolla oli näkyvä tatuointi, kysyi kerran piispalta, pitäisikö hänen poistattaa se. Piispa kysyi miksi. Hän selitti, että se näytti vaivaavan joitakin sisaria Apuyhdistyksessä. Piispan viisas neuvo oli: ”Antaa sen vaivata heitä. Se ei kerro yhtään siitä, kuka olet nyt.” En voisi olla enempää samaa mieltä. Älkäämme katsoko tatuointeja nenänvarttamme pitkin vain siksi, että omien virheidemme viipyilevät merkit ovat vähemmän näkyviä.

Erilaiset kulttuurit

Tarvitsemme myös enemmän värillisiä ihmisiä. Ei, se on liian yleinen ilmaus. Monissa seurakunnissa Yhdysvalloissa on paljon latinalaisamerikkalaisia ja aasialaisia ihmisiä, eikä tässä kirkossa voi heittää kiveä osumatta tongalaiseen. (Ja kun osut tongalaiseen, hän hymyilee, aivan kuin ei olisi tuntenut mitään. Rakastan noita ihmisiä.) Se, mitä me tarvitsemme seurakuntiin Yhdysvalloissa, on mustat ihmiset. Tämä ei monimuotoisuusasia. Se on epäonnistuminen-evankeliumin-jakamisessa -asia.

Lähetystyö afrikkalais-amerikkalaisten keskuudessa voi olla haastavaa (palvelin osan lähetystyöstäni Chicagon eteläpuolella), ja osittain se johtuu menneisyydessä olleista rajoituksista pappeuden suhteen. Mutta se on myös oire epäonnistumisestamme ilmaista kunnolla evankeliumin mahtavaa sanomaa ja varmistaa, että jokainen, joka astuu ovistamme sisään, on tervetullut. Joissakin paikoissa tämä onnistuu paremmin kuin toisissa, mutta meillä on paljon työtä tehtävänä, jotta voimme olla varmoja siitä, että teemme parhaamme jakaaksemme sanomaamme tehokkaasti kaikille.

Homoseksuaalisuus

Ja otetaanpa esille homoseksuaalisuus. Tarvitsemme enemmän LGBT:tä kirkossamme. On vaikeaa ”myydä” kirkkoa homoavioliittoon suhtautumisemme takia ja suuri osa LGBT-yhteisöstä paheksuu sellaista, minkä he parhaimmillaankin uskovat olevan ristiriitaista. Mutta kaikki eivät ajattele samalla tavalla. Oman kokemukseni mukaan on monia LGBT-ihmisiä, jotka tuntevat suurta kiintymystä kirkkoa kohtaan ja haluaisivat osallistua merkityksellisemmällä tavalla. Silti kuulen yhä jäsenten kommentteja kuten: ”Miksi homoseksuaalinen haluaisi olla mormoni?” En tiedä, mutta luultavasti samasta syytä kuin hurskasteleva pöyhkeilijäkin haluaa olla mormoni. Me emme saa päättää sitä, kuka ”kuuluu” Jumalan valtakuntaan. Jumala tekee sen. Ja meille on sanottu selvästi, että pelkkä seksuaalinen suuntautuminen ei estä ketään saamasta mitään kirkon siunauksia.

Omat asenteemme voivat kuitenkin luoda valtavan kompastuskiven LGBT-jäsenille ja vierailijoille ja se on yksinkertaisesti anteeksiantamatonta. LGBT-ihmisillä on oikeus tulla kohdelluiksi tärkeinä ja tarpeellisina Kristuksen ruumiin jäseninä, eikä tuon ruumiin syöpinä. Meidän tulisi päästä yli ennakkoluuloistamme ja olla halukkaita kutsumaan, ystävystymään, rakastamaan ja palvelemaan LGBT-jäsenten ja -tutkijoiden rinnalla.

Kristus palveli kaikkia

On monia muitakin asioita, joiden toivoisin olevan enemmän läsnä sakramenttikokouksissamme. Tupakan haju. Piikitysjäljet. Alkoholintuoksuinen henkäys. Ja viikset.

Ennen kaikkea, me voisimme mielestäni osoittaa enemmän myötätuntoa, suvaitsevaisuutta ja Kristuksen kaltaista rakkautta. Hänen teki palvelutyönsä valtavirran ulkopuolella olevien ihmisten keskuudessa, jotka koostuivat fyysisesti ja henkisesti sairaista, hyljeksityistä, huorintekijöistä, riivatuista. Meidän tulisi seurata tuota esimerkkiä ottamalla syleilyymme kenet tahansa, joka saattaisi ylentyä, saada lohdutusta ja väkevöityä evankeliumin vaikutuksen seurauksena.

Toisin sanoen, ihan jokainen.

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Rob Ghio ja se on julkaistu mormonhub.com -sivustolla. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.

(Visited 28 times, 1 visits today)