Kirkkokulttuurissamme on niin monia asioita, joita rakastan – sosiaalinen avoimuutemme, halumme palvella, keskittymisemme Kristukseen ja kuinka, menin sitten minne tahansa, minulla on ympärilläni aina yhteisö, johon tunnen kuuluvani.

Mutta sitten on myös niitä asioita, jotka tekevät mormonina olemisesta joskus vaikeaa – pakkomielteemme täydellisyyteen, taipumuksemme esittää kaikki aina parhaassa mahdollisessa valossa, taipumuksemme venyä mahdottomuuksiin ja työskennellä itsemme puhki sekä ajatusmallit, jotka henkivät ennemminkin syyllisyyden tunteita kuin armoa.

Älkää ymmärtäkö minua väärin, kirkkomme johtajat kehottavat meitä jatkuvasti yksinkertaistamaan ja oppimme puhuu armosta ja laupeudesta, mutta monet meistä vaikuttavat ajattelevan, että nuo periaatteet koskevat kaikkia muita – ei meitä itseämme. Meillä on itsellemme niin korkeat odotukset, ettei kukaan ihminen niihin pysty yltämään ja kun mekin siinä epäonnistumme, negatiivisuus valtaa mielemme.

Tätäkin pahempaa on se, että odottamalla muiltakin mahdottomia me annamme tämän tuomitsevan ajatusmallin levitä heihinkin – puolisoomme, lapsiimme, vanhempiimme, ystäviimme, seurakuntamme jäseniin.

Kaikkien näiden odotusten ja kamppailun keskellä usein jätämme huomiotta olennaisen osan iankaikkista kehittymistä – nöyryyden. Annammeko epätäydellisyyksiemme, heikkouksiemme, syntiemme ja epäonnistumisiemme hämmentää meitä vai annammeko niiden opettaa meitä?

Epäonnistuminen on osa Isän suunnitelmaa

Epäonnistuminen kuului aina Taivaallisen Isämme suunnitelmaan. Hän tiesi, että epäonnistuisimme elämämme aikana – useita kertoja. Tämä ei tarkoita, että Jumala haluaa tai on ennalta määrännyt meidän epäonnistuvan, mutta Hän tuntee meidät niin täydellisesti, että Hän ymmärtää, että aika ajoin horjumme, sairastumme, kompuroimme tai meillä ei vain ole kykyä suorittaa sitä, mitä meiltä silloin odotetaan. Ja se on suurenmoinen asia, sillä se tekee sovituksesta niin korvaamattoman.

Sheri Dew kiteyttää mainiosti tämän ajatuksen uudessa voimallisessa kirjassaan, Worth the Wrestle (Kamppailun arvoinen), sanoessaan: ”Voimme joko elää elämämme yksin, nojautuen vahvasti omiin voimiimme, tai voimme elää sen nojautuen apuun taivaasta. On paljolti meistä kiinni, kuinka paljon apua ylhäältä saamme. Kukaan meistä ei ole riittävän lahjakas, riittävän viisas tai riittävän sinnikäs tekemään valtakunnan rakentamiseen vaadittava työ – ja tulla miehiksi ja naisiksi, joiksi meillä on edellytykset tulla – ilman apua taivaasta.”

Sen sijaan, että velloisimme pakkomielteisesti epätäydellisyyksissämme ja epäonnistumisissamme, minusta meidän olisi parempi alkaa kiittämään taivaallista Isäämme niistä ja Hänen antamastaan mahdollisuudesta yrittää, yrittää ja jatkaa yrittämistä voittaaksemme ne. Sen sijaan, että pystytämme eteemme valheellisen julkisivun täydellisyydestä, minusta me kaikki hyötyisimme siitä, että myöntäisimme avoimesti sellaisen todellisuuden olevan mahdoton – ja kuinka suurenmoinen asia se onkaan.

Nöyryys auttaa meitä ymmärtämään Jumalan armoa

Nöyryys, joka tulee siitä, että ymmärrämme omat heikkoutemme, voi auttaa meitä ymmärtämään Jumalan armoa, se voi auttaa meitä tuntemaan empatiaa ja se voi auttaa meitä pääsemään lähemmäs Jumalaa. Heikkoudet ja epätäydellisyydet ovat monin tavoin vahvuutemme, sillä ne vetävät meitä tämän maailman ainoan todellisen vahvuuden lähteen puoleen – taivaallisen Isämme ja Vapahtajamme puoleen – ja ne auttavat meitä saavuttamaan voiman lähteen, joka on kaikkea maallista suurempaa – sovituksen. Luulen taivaallisen Isän tarkoittaneen juuri tätä sanoessaan Mormonin kirjassa: ”Ja jos ihmiset tulevat minun luokseni, minä näytän heille heidän heikkoutensa. Minä annan ihmisille heikkoutta, jotta he olisivat nöyriä, ja minun armoni riittää kaikille ihmisille, jotka nöyrtyvät minun edessäni; sillä jos he nöyrtyvät minun edessäni ja uskovat minuun, niin minä teen sen, mikä on heikkoa, heissä vahvaksi.” (Eter 12:27)

Joten vaalikaa epätäydellisyyksiänne ja antakaa niiden vetää teidät lähemmäs Jumalaa ja muita. Ilmaiskaa kiitollisuuttanne puutteistanne päivittäin ja sitten pyytäkää Jumalan apua oppiaksenne niistä ja lopulta päihittääksenne ne. Oppikaa rakastamaan itseänne juuri nyt, samalla pyrkien saavuttamaan sen henkilön, joksi voitte tulla. Kuten presidentti Thomas S. Monson ohjeisti vuoden 2012 lokakuussa yleiskonferenssissa: ”Meidän täytyy kehittää itsessämme kyky nähdä ihmiset – ei sellaisina kuin he ovat tällä hetkellä – vaan sellaisina, mitä heistä voi tulla.” (Nähkää muut sellaisina, mitä heistä voi tulla) Tehkäämme työtä kurottaaksemme tuon saman huomaavaisuuden myös itseemme, jotta voimme korvata syyllisyyden tunteet armolla ja omat henkilökohtaiset turhautumisen tunteemme sovituksen voimalla.

 

Tämän artikkelin on alun perin kirjoittanut Danielle B. Wagner ja se on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä ”One Dangerous Part of Our Church Culture We Need to Stop That Distances Us from God”.

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company

(Visited 130 times, 1 visits today)